Taas kerran se iänikuinen kysymys kanasta ja munasta: kumpi tuli ensin, musiikkigenre vai siihen sopivat soittimet?
Lyhyt vastaus: Rockin tärkein äänilähde on sähkökitaran tallamikrofoni. Yksimikrofoninen kitara toimii siksi, että tallan lähellä oleva mikki poimii kirkkaan ja yläsävelrikkaan signaalin, jota kitaran omilla volume- ja tone-säätimillä sekä vahvistimen kanavilla voi muokata laajasti. Se myös pakottaa soittajan hakemaan sävyt kädestä eikä mikkikytkimestä.
Rockmusiikin tapauksessa väittäisin, että uudet soittimet ja niiden uudet soundit toimivat ainakin katalysaattorina uuden musiikkityylin syntymisessä.
Olen itse soittanut lukuisia baarikeikkoja ongelmitta hyvin pelkistetyillä kitaroilla, joissa on vain yksi mikki – tallamikki. Yksimikrofoninen kitara voi olla vapauttava kokemus ja hyvä alusta oman soundin löytämiseen. Se pakottaa käyttämään laajempaa soittotekniikoiden arsenaalia ja tutustumaan perusteellisesti siihen, miten kitaran säätimet vaikuttavat muuhun signaaliketjuun – soundia kun ei voi vaihtaa mikkiä vaihtamalla.
Katsotaan hieman yksimikrofonisten lankkukitaroiden historiaa, joka alkoi jo 1950-luvulla.
1920- ja 1930-lukujen vaihteessa yleisö rakasti perinnejazzia ja big band -viihdemusiikkia. Samalla soundimieltymykset siirtyivät yhtyeiden kielisoitinosastoissa banjosta kitaraan, mutta akustisen archtop-kitaran soundi jäi volyymiltään lähes aina muiden soittimien – rumpusetin ja puhaltimien – jalkoihin.
Onneksi tekniset valmiudet kitaran vahvistamiseen olivat yleistyneet samoihin aikoihin. Uusista radiovastaanottimista lainattiin kytkentäkaavat putkivahvistimen valmistamiseen, ja siihen yhdistettiin varta vasten keksitty magneettinen kitaramikrofoni.
Monet varhaiset sähkökitarat olivat todellisuudessa akustisia soittimia, joihin oli jälkiasennettu mikrofoni joko otelaudan loppuun tai plektrasuojaan. Pian alkoi ilmestyä myös tehdasvalmisteisia sähkökitaroita, joissa oli hyvin usein yksi mikki kaulan lähellä – sen ajan kitaristit toivoivat lämpimiä ja muhkeita puhtaita komppi- ja soolosoundeja.
Vielä 1950- ja 1960-luvulla ilmestyi monia puristeille tarkoitettuja jazzkitaroita pelkällä kaulamikillä.
Kitaramikrofonien ja -vahvistimien syntyminen mahdollisti myös countrymusiikin sähköistämisen ja bändikokojen kasvamisen 1930-luvulla.
Varhaisten sähkökitaroiden lisäksi countrymusiikille keksittiin uusi soitintyyppi – sähköinen lap steel -kitara. Akustinen steel-kitara tuli yhdysvaltalaiseen musiikkiin alun perin havaijilaisesta musiikista, mutta sähköistäminen muutti soittimen rakennetta radikaalisti: akustisesta soittimesta tuli puisesta lankusta tehty sähköinen steel-kitara.
Rakenteellinen muutos – sekä steeleissä tavalliset pitkät otelaudat, joiden vuoksi mikrofoni oli pakko sijoittaa lähelle tallaa – johti siihen, että uutuussoittimessa oli heleämpi ja purevampi soundi kuin sähköisissä jazzkitaroissa. Hieman diskanttivoittoinen ja naukuva steel-soundi istui erinomaisesti countrymusiikkiin viulujen ja mandoliinien keskelle.
Sähköisestä steel-kitarasta tuli nopeasti hyvin suosittu, minkä ansiosta kuusikielisestä perussoittimesta kehitettiin pian laajennettuja versioita. Ensin tulivat 7-, 8- ja jopa 12-kieliset lap steel -versiot, sitten kaksi- ja kolmekaulaiset soittimet omine pöydänjalkoineen. Lopuksi tulivat steel-kitarat, joissa on pedaaleja ja polvella työnnettäviä vipuja yksittäisten kielten vireen muuttamiseen. Näitä kutsutaan pedal steel -kitaroiksi.
Hyvin menevä ja tanssahtava western swing oli 1940-luvun loppupuolella suosittu countrymusiikin alalaji Yhdysvalloissa. Los Angelesin lähellä työskenteli samoihin aikoihin kaksi miestä, jotka pitivät western swingistä ja joilla kummallakin oli erittäin tärkeä vaikutus lankkukitaran syntymiseen.
Paul Bigsby (1899–1968) rakensi alun perin työkseen moottoripyöriä Crocker-brändille ja oli mukana firman tuotekehityksessä. Hän myös ajoi itse kilpailuja. Toisen maailmansodan jälkeen hän siirtyi enemmän moottoripyörien kustomointiin ja custom-osien valmistukseen.
Bigsby soitti myös kitaraa ja alkoi rakentaa käsintehtyjä pedal steel -kitaroita muusikoille. Samoihin aikoihin hän tutustui countrykitaristi Merle Travisiin. Miehistä tuli ystäviä, ja Travis toi Bigsbylle soittimia korjattavaksi. Kun Bigsbyllä oli kerran ongelmia saada yhdessä Travisin kitaroista ollut Kauffman-vibrato toimimaan kunnolla, hän päätti keksiä itse paremman ja kestävämmän. Travis piti uudesta järjestelmästä, ja pian monet muutkin kitaristit halusivat samanlaisen. Bigsby perusti oman yrityksen, ja firman vibratoista tuli erittäin suosittuja. Bigsby-brändi on nykyään Fender Musical Instrumentsin omistuksessa.
Joskus vuonna 1947 tai 1948 Merle Travis pyysi Paul Bigsbyä rakentamaan hänelle lankkusähkökitaran, jossa olisi steel-kitaran tyylinen ääni ja kaikki virittimet lavan yläreunassa.
Tästä syntyi kuuluisa Travis/Bigsby-kitara, jossa on kaula läpi rungon -rakenne. Sekä kaula että runko on tehty linnunsilmävaahterasta, muut puuosat ovat pähkinäpuuta. Talla on esikompensoitu alumiinitalla, ja kitaraan on asennettu yksi yksikelainen Bigsby-mikki tallan viereen.
Paul Bigsbyllä ei ollut aikomusta ryhtyä vibratovalmistuksen lisäksi sähkökitaroiden sarjatuotantoon, minkä takia hän jätti jälkeensä vain alle 60 Bigsby-soitinta. Niistä ainoastaan kuusi on tavallisia, hihnalta roikkuvia sähkökitaroita.
Leo (Clarence Leonidas) Fender (1909–1991) oli koulutukseltaan kirjanpitäjä, mutta hän oli ollut nuoresta saakka kiinnostunut elektronisista laitteista ja perusti vuonna 1938 radiohuolto- ja myyntiliikkeen Fender Radio Shopin.
Fender rakasti western swing -musiikkia ja oli korjannut monien kiertävien kitaristien vahvistimet. Lisäksi hän ansaitsi lisää rahaa itse tekemällään PA-järjestelmällä, jota hän lainasi paikallisille tapahtumajärjestäjille.
1940-luvun alussa Fender tutustui muusikkoon ja keksijään Clayton "Doc" Kauffmaniin, joka oli keksinyt Rickenbackerille maailman ensimmäisen kitaravibraton. Fender ja Kauffman perustivat yhteisen K & F -yrityksen, joka valmisti lap steel -kitaroita ja kitaravahvistimia piensarjoissa. Vuonna 1946 Kauffman lähti yrityksestä kaivatessaan enemmän vapaa-aikaa, ja Fender päätti jatkaa omalla nimellään.
Vuonna 1948 Fender rakensi kokeiluksi tavallisen kitaran lap steel -kitaran periaatteella, koska halusi tietää, miltä sellainen lankkukitara kuulostaa. Koska Fender osasi soittaa vain hieman pianoa ja saksofonia, hän lainasi prototyyppiä useammalle pikkukaupungin kitaristille. Yksi heistä oli George Fullerton, joka päätyi Fenderin yritykseen töihin. Fullerton sanoi, ettei kitaran soundissa ollut mitään vikaa, mutta soitin oli hänen mielestään epäergonominen ja hyvin ruman näköinen.
Fender ja Fullerton alkoivat kehittää firmalle omaa lankkukitaramallia. He tunsivat Paul Bigsbyn ja Merle Travisin ja tutustuivat myös Bigsbyn tekemään kitaraan. Fender näki Travis/Bigsby-kitarassa monia hyviä ratkaisuja, mutta hänen päämääränsä oli luoda kitara, joka olisi suhteellisen helppo rakentaa sarjatuotannossa. Myös huollon piti olla ongelmatonta: pari–kolme ruuvaria ja yksi juotoskolvi piti riittää.
Vuonna 1950 ilmestyi yhdellä mikrofonilla varustettu Fender Esquire ja sen kaksimikkinen veli Broadcaster, josta tuli muutama kuukausi myöhemmin Fender Telecaster. Uusi soundi oli syntynyt.
Suurin syy siihen, että tallamikrofonilla pääsee näin pitkälle, on mikin sijainti: lähellä tallaa se vangitsee sähkökitaran soundista hyvin kirkkaan ja yläsävelrikkaan version.
Samaan tapaan kuin perinteisessä analogisyntikassa, jossa subtraktiivinen synteesi suodattaa kirkkaasta lähtösignaalista ylimmät yläsävelet pois, vain tallamikillä varustetussa kitarassa soittimen omat volume- ja tone-säätimet riittävät hyvin erilaisten soundien löytämiseen.
Monikanavaiset kitaravahvistimet ja nykyinen runsas efektipedaalien tarjonta tekevät yksimikkisistä kitaroista varteenotettavia päätyökaluja – kunhan kitaran perussoundi on terve.
Fender Esquire on yhdellä mikrofonilla varustettu versio Telecasterista, joka kuitenkin tarjoaa nopeita soundinvaihtoja nerokkaan kytkentänsä ansiosta.
Telecasterin mikkikytkin on Esquiressa muutettu preset-kytkimeksi. Kaulamikkiasennossa tallamikin soundia muutetaan vastuksen ja kondensaattorin voimalla pehmeän tummaksi, ja vain volume-säädin toimii. Keskiasento tarjoaa tallamikrofonin tavallisen soundin, jota voi säätää kitaran molemmilla säätimillä. Tallamikkiasennossa signaalitieltä poistetaan tone-potikka kokonaan, minkä ansiosta soundi saa vielä pienen lisäannoksen diskanttia.
Gibson Les Paul Junior ilmestyi vuonna 1954 edullisena oppilasmallina ja ensiaskeleena Gibson-lankkukitaroiden maailmaan. Gibsonin laadukkaan työnjäljen ja P-90-mikrofonin maukkaan soundin ansiosta Junioreista tuli nopeasti myös ammattikitaristien työjuhta.
Samoin kuin koko Les Paul -mallisto muuttui monissa yksityiskohdissa alkuperäisen tuotantojakson aikana (1952–1962), myös Junior-versiossa nähtiin muutoksia. Junioreita on nykyään saatavana kolmena eri reissue-versiona, joissa rungon muoto vaihtelee alkuperäisen aikakauden mukaan.
Kaikki Les Paul Junior -kitarat tehtiin ruusupuista otelautaa lukuun ottamatta kokonaan mahongista, siis ilman rungon kaarevaa vaahterakantta. Singlecut-version runko on ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin Les Paul Standardissa, ja kitarassa on yksi soololovi.
Doublecut-versio ilmestyi vuonna 1958, ja siinä on nimensä mukaisesti kaksi soololovea.
Vuonna 1961 ilmestyi kokonaan uusittu Les Paul -mallisto. Kun kitaristi Les Paul jätti vuonna 1962 endorsersopimuksensa uusimatta, mallisto sai uudeksi nimeksi Gibson SG.
Kaikissa Gibsonin Junioreissa on P-90-mikille master volume ja master tone.
Nykyaikaiset yksimikkiset kitarat saivat lähtölaukauksensa 1980-luvun alussa Eddie Van Halenin ja Kramer Guitarsin yhteistyöstä.
Monet nykyaikaiset yhden mikin sähkökitarat on suunniteltu hard rock- ja metalkitaristeille. Mikrofoni on tällaisissa kitaroissa tehokas humbucker, monesti aktiivinen EMG-mikki. Usein näissä kitaroissa on joko Gibson-tyylinen tallaratkaisu tai lukkovibra eli Floyd Rose.
Näitä kitaroita saa monilla erityylisillä rungoilla. Myös kaulan kiinnityksessä on mallien ja brändien välillä eroja, jotka vaikuttavat suoraan soittimen perussoundiin: ruuvikauloista saa lähtökohtaisesti hieman Fender-maisempaa soundia kuin liimakauloista tai kaula läpi rungon -rakenteesta, jotka ovat Gibson-tyylisempiä.
Jos soitat yhtä tyylilajia ja rakennat soundisi vahvistimen kanavilla ja pedaaleilla, yksimikkinen kitara ei rajoita juuri lainkaan – ja se opettaa käyttämään volume-säädintä ja plektrakättä paljon monipuolisemmin. Jos taas tarvitset saman keikan aikana sekä lämpimän kaulamikkisoundin että purevan tallamikin, kahdesta mikistä on aitoa hyötyä.
Eri kitaramallien soundieroja käsitellään tarkemmin kirjoituksissa Viisi edullista Telecaster-kopiota testissä ja Kolme Burst-tyylistä Les Paul -kitaraa testissä.
Kirjoittaja: Martin Berka
Kitarasoundien peruskurssi käy läpi mikrofonit, säätimet ja vahvistimen yhteispelin.
Katso Kitarasoundien peruskurssi →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
