Lankkukitaroiden äiti, Fender Telecaster, täyttää 75 vuotta. Kypsässä eläkeiässä oleva Telecaster on edelleen ajankohtainen, relevantti ja kovassa käytössä, vaikka mallin alku ei näyttänyt ihan niin ruusuiselta.
Vuosi oli 1949 ja kalifornialaisessa pikkukaupungissa Fullertonissa pyörii pieni lap steel -kitaroiden ja putkivahvistimien paja nimeltään Fender Instruments. Firman toimitusjohtaja oli mies nimeltään Leo Fender, joka rakasti elektroniikkaa ja hyvää kantrimusaa. Edellisenä vuonna hän oli keksinyt – ja patentoinut – uuden tallamikrofonin ja tallan yhdistelmän omille steel-kitaroille.
Leo näki kuitenkin, että uuden yhdistelmän soundilla voisi olla käyttöä myös tavallisissa sähkökitaroissa, ja että tie eteenpäin olisi nimenomaan lankkusähkökitara. Sen ajan tavalliset (ns. “espanjalaiset”) kitarat olivat akustisia orkesterikitaroita (archtop), joita oli hankala rakentaa, vaivalloista korjata, ja joiden soundi oli mutainen ja kärsi feedback-ulinan riskistä.
Leo Fender muunsi testikitaraksi steel-kitaran kaulan ja lisäsi siihen nauhoja. Tätä kitara hän antoi lainattavaksi seudun kitaristeille. Yksi heistä oli Fenderiä hieman nuorempi George Fullerton (kyllä, hän oli kaupungin perustajan lapsenlapsi). George tykkäsi kovasti testisoittimen raikkaasta soundista, mutta sanoi Fenderille, että kitaran tynkkärunko oli ruma ja epämukava. Leo taas kertoi Fullertonille, että hän oli suunnittelemassa “oikean” sähkökitaran, ja että hän voisi hyvin tarvita kitaristin, joka voisi auttaa kehitystyössä. Fullerton tuli Fender-firmaan töihin, ja hän pysyi Fenderin ystävänä ja liikekumppanina Leo Fenderin kuolemaan saakka.
Vuonna 1949 kaksikko alkoi suunnitella tulevaa mallia vakavissaan:
Alusta asti Fender halusi lankkurungosta erillisen ruuvikaulan, koska sellaisen kitaran valmistus, huolto, sekä korjaus olisi ratkaisevasti helpompi toteuttaa. Kesti lähes vuoden, ennen kuin soitin oli valmis siirtää prototyyppivaiheesta tuotantoon.
Fenderin jakelija Don Randall keksi yksimikrofoniselle lankkusähkökitaralle nimen – Fender Esquire.
Vuoden 1950 kesä-NAMM-messuihin lähti seuraavanlainen soitin:
Upouusi Fender Esquire ei ollut halpasoitin, vaan se maksoi nykyrahassa noin 1.700 euroa. Tästä huolimatta uutuuskitarasta väännettiin vitsejä, pahimmat vitsiniekat kutsuivat sitä “vessan kanneksi” tai “lumilapioksi”. Guild Guitarsin edustajalla oli kuitenkin rakentavaa kritiikkiä Don Randallille; Esquiren kaulassa ei ollut kaularauta lainkaan, mikä oli jo silloin käytännössä pakollinen ominaisuus pro-luokan kitaroissa.
Leo Fenderin mielestä kaularauta oli turhake, ja hän mökötti pari-kolme viikkoa Randallille, mutta loppujen lopuksi Fender, sekä George Fullertonin isä, keksivät miten sellaista voisi integroida firman yksiosaiseen kaulaan.
Leon mielestä kitara ei muutenkaan ollut vielä aivan valmis – se tarvitsi ehdottomasti vielä kaulamikrofonin. Lisäksi Fenderille selvisi, että douglaskuusi ei ollut ihanteellinen puu kitararunkoon, koska se oli liian pehmeä, minkä vuoksi kitara sai liian helposti tälläjä. Selvisi nopeasti, että suosaarni oli helposti ja suhteellisen edullisesti saatava puulaji, ja saarnista tuli uusi runkomateriaali. Koska suosaarnissa on kauniit syykuviot, rungon viimeistellyä vaihdettiin – silloin moderniin – puoleksi läpinäkyvään, kellertävään kiiltolakkaan (ns. Butterscotch Blonde). Valkoisen pleksin tilalle valittiin musta vastine.
Aluksi Fender Instruments möi kummankin mallin – sekä yksimikkistä että kaksimikkistä – nimellä Fender Esquire. Molemmista mallista löytyi nyt baritoni-napin sijaan kolmiasentoinen valitsin.
Yksikielisen Esquiren kytkentä pysyi samana vuoteen 1969, jolloin alkuperäinen mallin tuotanto lopetettiin. Kaksikielisissä soittimissa tuli matkalla muutama muutos.
Don Randallin mielestä kaksimikrofoniselle sähkikselle piti keksiä oma nimi, ja hänen valintansa oli Fender Broadcaster. Noin pari kuukautta nimenmuutoksen jälkeen kitaran kytkentä vaihdettiin niin, että valinnat olivat tallamikki tonella, kaulamikki tonella, sekä kaulamikin baritoni-vaihtoehto ilman tone-säädintä.
“Uudesta” Broadcasterista tehtiin useampi tuotantoerä, uuden Fender-soittimen orastavasti nousevan maineen ansiosta.
Vuoden 1950 talvi-NAMM-messujen jälkeen Fender Instruments sai sähkeen perinteikkäältä rumpujen ja kitaroiden valmistajalta Gretschiltä. Gretsch ilmoitti sähkeessä, että heillä oli jo pitkään käytössä rekisteröity tavaramerkki “Broadkaster” rumputuotteissa. Firma pyysi tämän vuoksi hyvin kohteliaasti, että Fender lopettaisi Broadcaster-nimen käyttöä.
Sähkeestä seurasi kaksi asiaa:
Ensinnäkin Don Randall teki virallisen tavaramerkkihaun, ennen kuin antoi kaksimikrofoniselle Fender-kitaralle nimen Telecaster, ja toiseksi Leo Fender käski henkilökuntansa poistaa kaikista Fender Broadcaster -siirtokuvista sanan “Broadcaster”. Koska Fender-firmalla ei ollut rahaa törsättäväksi, Leo halusi hyödyntää olemassa olevat siirtokuvat.
Tästä syntynyt pieni erä vuoden 1951 alussa valmistettuja kitaroita kutsutaan nimellä “Fender Nocaster”. Aluksi tämä oli 1970-luvun keräilijöiden sisäpiirivitsi, mutta nykyään Nocaster on virallinen nyky-Fenderin tavaramerkki.
Vuoden 1951 kesä-NAMMin aikoihin Fender Esquire- ja Telecaster-kitaroiden mainonta lähti sitten isommin liikkeellä, ja uuden lankkukitaroiden voittokulku alkoi kunnolla.
Aluksi Esquire ja Telecaster olivat lähinnä country-muusikoiden suosiossa, mutta myös blues-piireissä uutuuskitarat alkoivat saada jalansijaa. Kun sitten 1950-luvun lopussa Rock ‘n’ Roll tuli suosioon, lankkukitarat olivat ehkä tärkein uuden genren kulmakivi.
Ajan mittaan Telecaster kitaralle tehtiin pienempiä ja isompia parannuksia, kuten ruusupuisen otelaudan lisäämistä, muutoksia rungon puulajeihin (leppää, poppelia, mahonkia) tai puoliakustinen version kehittäminen. Tärkeimmät muutokset koskivat Telecasterin kytkentää.
Vuodesta 1953 luovuttiin blend-säätimestä ja tilalle laitettiin tone-säädin. Nyt oli saatavilla siis tallamikrofoni tonella, kaulamikki tonella, sekä kaulamikin baritoni-vaihtoehto (ilman tone-säädintä). Vuoden 1967 muutos toi sitten sen kytkennän, joka on tänäkin päivänä yhä käytössä: kaulamikki, molemmat mikit yhdessä, sekä tallamikki – ja jokaisessa kytkimen pykälässä tone-säädin on käytettävissä.
Tämän jutun toisessa osassa testaan seitsemän eri Telecaster-kitaraa eri hintaluokista.
Kirjoittaja: Martin Berka
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
