Sähköbasistille vuosi 1951 on vuosi nolla – kaiken alkupiste. Ennen sitä bändin basisti oli aina kontrabasisti: ihminen, joka tarvitsi paljon tilaa sekä lavalla että matkustaessa. Lisäksi basistin musikaalinen panostus oli enemmän aistittavissa kuin kuultavissa, koska kontrabasson mikittäminen ja vahvistaminen oli vielä lapsenkengässä.
Fender Musical Instruments oli vuonna 1951 pikkuinen startup-yritys, joka oli juuri esitellyt lankkurunkoisen sähkökitaransa (Esquire/Broadcaster/Telecaster). Firman perustaja Leo Fender alkoi miettiä, voisiko Esquire-kitaran konseptia käyttää myös bassorekisterin soittimessa. Fender ja hänen oikea kätensä George Fullerton lähtivät tutkimaan asiaa, ja työn lopputuloksena syntyi uusi soitinlaji – sähköbasso.
Kehitystyön keskiissä oli uuden soittimen mensuuri eli tarkemmin sen pituus. Kielisoittimen mensuuri on kielten soiva pituus yläsatulasta tallapalaan, ja mensuurin nimellispituuden saa kertomalla yläsatulan ja 12. nauhan välin kahdella.
Miehet etsivät toimivaa kompromissia selkeän soundin ja mukavan soitettavuuden väliltä. Kontrabasson mensuuri on tavallisesti 105 ja 115 sentin välillä – sen käyttäminen sähköbassossa olisi tehnyt soittimesta aivan liian pitkän ja käytännössä mahdottoman soittaa. Kokeilujen lopputuloksena syntyi tähän päivään asti pätevä standardi: 34 tuumaa eli 86,4 senttimetriä.
Upouusi Fender Precision -basso oli monille soittajille ja myös toisille soitinbrändeille aluksi vaikea pala nieltäväksi. Oliko sähköbasso ideana täysin kahjo – oliko se oikea, kunnon basso vai enemmänkin leikkikalu? Kesti neljästä viiteen vuotta, ennen kuin sähköbassoja alkoi näkyä laajemmin lavoilla ja televisiossa.
Muilla firmoilla riitti kuitenkin sen verran bisnesvainua, että ne alkoivat kehitellä omia sähköbassomallejaan puolisalaa – samalla kun virallisesti pitivät Leo Fenderiä pilkkanaan.
Vaikka jotkin firmat panostivat oikeasti oman sähköbassonsa kehittämiseen, suuri enemmistö päätti lätkäistä olemassa olevalle kitararungolle pidemmän kaulan ja hieman muutettuja mikrofoneja. Koska Precisionin täyspitkä kaula olisi tehnyt näistä muunnosbassoista liian kaulapainoisia, monet valmistajat päätyivät selvästi lyhyempään mensuuriin – lähes poikkeuksetta 30 tuumaan eli 76,2 senttimetriin, mikä on nykyään lyhyen mensuurin standardipituus.
Mensuurista eli scale lengthistä ei pidetty 1950-luvulla suurta meteliä, ja niin monet uudet sähköbasistit valitsivat ensimmäisen bassonsa ulkonäön, soitettavuuden ja hinnan perusteella. Moni päätyi lyhytmensuuriseen soittimeen.
Kuusikymmentluvun beat boomin aikana sähkökitaroiden ja -bassojen kysyntä räjähti, ja soitinvalmistajat keksivät uuden tavan markkinoida lyhytmensuurisia soittimiaan: lyhyt mensuuri teki soittimesta ”juuri oikean” lapsen tai nuoren ensimmäiseksi bassoksi. Jopa Fender, joka oli siihen saakka ollut vankka 34-tuumaisten bassojen valmistaja, lähti tekemään nuorisobassoja: vuonna 1966 ilmestyi Fender Mustang Bass ja vuonna 1971 sen riisuttu veli Musicmaster Bass. Fenderin oppilassoittimista kerrotaan tarkemmin artikkelissa Fenderin lyhytskaalaiset klassikot.
Soundiltaan kaikille lyhytmensuurisille bassoille yhteistä on hyvin lämmin perussoundi – mutta usein myös suhteellisen epämääräisesti tai kumisevasti soiva E-kieli. Lyhytskaalaisia bassoja soitetaan tämän takia hyvin usein plektralla, mikä lisää soundiin kaivattua tuoreutta ja selkeämpää atakkia.
Danelectro Longhorn. Vaikka puoliakustista Danelectro Longhorn -bassoa nähtiin livеbändeissä melko harvoin, juuri tämä malli oli se ensimmäinen sähköbasso, jonka moni yhdysvaltalainen tietämättään kuuli. Kantri- ja western-levyillä käytettiin nimittäin jo 1950-luvun loppupuolella peräti kahta bassoa samanaikaisesti studiossa: kontrabasso vastasi soundin muhkeudesta, kun taas sähköbassoa – usein juuri Danelectroa – tai baritonikitaraa käytettiin nauhakaiulla höystettynä perkussiivisena lisämausteena (niin sanottu tic-tac bass).
Epiphone Rivoli Bass – ja samassa tehtaassa valmistettu Gibson EB-2 – oli tyypillinen kitaramallista alkunsa saanut basso. Tässä tapauksessa se kuului Sheraton/Riviera-puoliakustisten klubiin, Gibsonin tapauksessa luonnollisesti ES-335:n. Rivolia nähtiin hyvin usein 1960-luvun brittibändeissä, koska Epiphonen saatavuus oli Britanniassa parempi kuin Gibsonin – tunnetuin käyttäjä lienee Animals-yhtyeen Chas Chandler.
Gibson EB-3 -lankkubasso oli sekin kitaramallin rinnakkaissoitin: sen takana oli Gibson SG -kitaramallisto. EB-3:ssa on hyvin paksu soundi isokokoisen kaulamikrofonin ansiosta. Tämän basson soundi loi perustan Cream-yhtyeen (Jack Bruce) ja Free-bändin (Andy Fraser) musiikille.
Höfner 500/1. Saksalaisesta puoliakustisesta 500/1-mallista tuli legendaarinen basso, koska se oli Beatles-yhtyeen Paul McCartneyn ensimmäinen basso. Hän käyttää viulubassoaan yhä sekä studiossa että livenä. Jos viulubasson ulkomuoto on liian Beatles-mainen, saman soundin saa Höfnerin 500/2-mallista, joka tunnetaan myös nimellä Club Bass – sen tunnetuin soittaja on Talking Headsin ja Tom Tom Clubin Tina Weymouth.
Fender Mustang Bass. Vuonna 1966 ilmestyneestä Mustang-bassosta tuli maailman tunnetuin ja käytetyin lyhytmensuurinen sähköbasso. Se on Mustang-kitaran bassoversio, joka soi kuin pienempi painos Presarista. Sitä soittivat muun muassa Denny Laine (Wings), Tina Weymouth (Talking Heads), Bill Wyman (Rolling Stones) ja Alan Lancaster (Status Quo).
Kunniamaininta kuuluu myös Gibsonin viulumaiselle EB-1-lankkubassolle, jolla Mountain-bändin Felix Pappalardi teki maukasta musiikkia – sekä puoliakustiselle Harmony H22 -bassolle, joka oli edullinen mutta laadukas vaihtoehto beat boomin aikoihin.
Teoriassa lyhytmensuurisia bassoja on tarjolla suhteellisen runsaasti. Koronan aiheuttamien tuotanto- ja jakeluongelmien takia sain tähän katsaukseen mukaan ainoastaan kaksi mallia. Edetään hintajärjestyksessä.
Hinnat ovat kirjoitushetkeltä joulukuulta 2021.
Vuonna 1971 ilmestynyt Fender Musicmaster -basso oli kymmenen vuoden ajan firman edullisin sähköbasso, ja sitä näki silloin monessa lastenhuoneessa, musiikkiluokassa ja punkbändien piireissä. Musicmaster Bass oli Mustang-basson riisuttu sisarmalli: edullisemmat virittimet, yksinkertainen talla ja kokonaan pleksiin asennettu elektroniikka. Mustangin split coil -humbuckerin sijaan Musicmasterissa käytettiin yksinkertaisesti yhtä Stratocasterista lainattua mikrofonia – suljetun muovikuoren ansiosta kitaramikin käyttöä bassossa ei huomannut.
Indonesiassa tehty Squier Affinity Bronco Bass on pitkään ollut edullisin tapa astua basistina Fender- ja Squier-maailmaan. Bronco on ilmiselvästi Musicmaster-mallin manttelinperijä: sillä on edeltäjänsä tavoin Mustang- ja Musicmaster-muotoinen runko, edullinen talla kahdella tallapalalla sekä 19 nauhalla varustettu kaula. Broncon Strato-tyylinen pleksi on kuitenkin omasta mielestäni paljon kauniimpi, ja myös virittimet ovat nykyään hieman laadukkaammat.
Broncon kaula on yksiosainen ilman erillistä otelautaa, ja se on veistetty vaahterasta. Kaularautaan pääsee tarvittaessa helposti käsiksi, sillä säätöruuvi on yläsatulan alla. Nauhojen koko on vintage-tyylisesti kapea. Lähteestä riippuen runko on joko agathis-puuta tai poppelia.
Koko elektroniikka on asennettu paksuun valkoiseen muovipleksiin. Tehokkaan keraamisen Strato-mikrofonin lisäksi löytyvät master volume- ja master tone -säätimet.
Testisoittimen työnjälki on vaikuttava. Vaikka kyse on hyvin edullisesta bassosta, testiin tullut punainen Bronco on kaunis ja hintaan suhteutettuna yllättävän laadukkaasti toteutettu soitin. Kaulaprofiili on erittäin mukava C, ja laadukkaan nauhoituksen ansiosta kielet on saatu säädettyä lähelle otelautaa. Soittotuntuma on nopea ja vaivaton, ja soitin on mukavan kevyt.
Hyvin riisuttu talla tarkoittaa luonnollisesti, että hienovireen suhteen täytyy tehdä pieniä kompromisseja etenkin ylänauhoissa, mutta niiden kanssa pystyy elämään.
Vaakakupissa painaa enemmän basson erittäin helppo soitettavuus, sen terve akustinen ääni ja hyvin maukas sähkösoundi. Tässä täytyy jälleen kerran muistuttaa, ettei kannata uskoa kaikkea mitä muusikkofoorumeilla väitetään: vaikka Broncon mikrofoni on Stratocasterista lainattu kitaramikrofoni, se toimii erittäin hienosti myös tässä yhteydessä. Broncolla riittää tehoa, ja se kuulostaa vahvistimen kautta ihan oikealta bassolta.
Saksalaisen Höfnerin tärkeimmät tuotteet kitarapuolella ovat nailonkieliset akustiset kitarat sekä Beatles-viulubassot. Viulubasson alkuperäinen mallitunnus oli Höfner 500/1, mutta nykyään myös firma itse käyttää usein nimeä Violin Bass.
Viulubassoja on tarjolla kolmessa eri sarjassa. Saksassa tehdään kaikki vintage reissue -bassot sekä uudet mallit, kuten ekologisempi Green Line Violin Bass. Keskihintaiset Contemporary-sarjan (HCT) viulubassot tehdään Kiinassa, ja ne ovat saksalaismikrofoniensa ansiosta hyvin lähellä saksalaisbassoja, mutta runkoon on lisätty keskipalkki vaahterasta. Edulliset Ignition-sarjan (HI) mallit tehdään niin ikään Kiinassa, mutta ne eivät yritä olla supertarkkoja kopioita.
Ignition-sarjan Beatle-bassot on hiljattain päivitetty muutamilla fanien toivomilla muutoksilla: rungon olkapäähän on lisätty vintage-tyylisesti Höfner-logo siirtokuvana, säädinnupit on vaihdettu Jazz Bass -tyylisistä mustista vintage-tyylisiin teekuppeihin, ja käyttöohjeen mukana tulee kopio kuuluisasta BASSMAN-tarrasta. Vuonna 1969 Let It Be- ja Get Back -sessioiden aikaan Paul McCartney oli liimannut omaan bassoonsa Fender Bassman -vahvistinstäkin mukana tulleen tarran, josta on sittemmin tullut Beatles-fanien keräilyesine.
Testiin saapunut Höfner Ignition B-Bass SE on erittäin kaunis soitin laadukkaalla työnjäljellä. Perusrakenne on miltei identtinen saksalaisen alkuperäisversion kanssa: täysin ontto runko, jonka sivut ja kaareva pohja ovat loimuvaahteravaneria ja kansi kuusivaneria. Vaahterakaula on viulutyylisesti taakse kallistettu ja liimattu runkoon, ja ruusupuinen talla seisoo vapaasti rungon kannen päällä.
Tärkein rakenteellinen ero saksalaisen ja Ignition-sarjalaisen välillä on vaahterakaulan tarkka rakenne. Saksalais-Höfnereissä on mallista riippuen joko pituussuunnassa kaksiosainen vaahterakaula tai kolmipalainen kaula, jossa keskipala on pyökkiä. Ylimmät nauhat seisovat saksalaisbassoissa jazzkitaran tavoin omalla sillallaan, joka on irti rungon kannesta. HI-sarjan Höfnereissä viritinlapa on erillinen vaahterapala, ja kaulakorko jatkuu yhtenäisenä ja täyspaksuisena myös ylänauhojen alla. Tämä tekee kaulaliitoksesta itse asiassa vankemman kuin alkuperäisissä viulubassoissa.
Ignition-sarjassa on nykyään otelauta lämpökäsitellystä jatoba-puusta. Metalliosina ovat kromattu trapetsimuotoinen kieltenpidin sekä avoimet kitaravirittimet helmiäismuovisilla nupeilla.
Höfner käyttää Ignition-viulubassoissa uudelleenpainoksia japanilaisista mikrofoneista, joita firma käytti 1980-luvun loppupuolella japanilaisille markkinoille tehdyissä New Special -malleissa. Nämä mikrofonit muistuttavat McCartney-bassossa olevia staple-mikrofoneja, mutta ovat formaatiltaan hieman leveämpiä ja matalampia kuin saksalaismikit.
Höfnerin säädinosasto on aiheuttanut monelle basistille päänvaivaa, vaikka sen toiminta on suhteellisen helposti muistettavissa. Säätimet ovat loogisesti kaula- ja tallamikrofonin volumet.
Se näyttää Höfneriltä, se on rakennettu kuin Höfner – ja yllätys – Höfner Ignition B-Bass SE myös kuulostaa aidolta Höfneriltä. Tämä viulubasso on asianmukaisen kompakti ja kevyt, ja sen soittotuntuma on kevyt, jos tykkää vintage-tyylisestä, suhteellisen tanakasta kaulaprofiilista.
Vaikka Höfner 500/1 -malli yhdistetään kaikissa muodoissaan ikuisesti Beatlesiin ja Paul McCartneyyn, tätä bassoa voi soittaa monessa eri genressä. Tiedän mistä puhun, sillä olen ollut jo yli 30 vuotta Höfner-basson tyytyväinen omistaja. Ainoastaan slap-soittoon ja todella rankkaan metalliin kannattaa mielestäni valita jokin muu soitin.
Kirjoittaja: Martin Berka
Lue myös: Minkälainen basso kannattaa ostaa ensimmäiseksi? ja Näin vaihdat kielet bassoon.
Alkeiskurssi vie sinut ensimmäisistä sävelistä kokonaisiin bändikappaleisiin.
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
