Lyhyt vastaus: Eddie Van Halenin soitosta tunnistettavan tekee neljä asiaa: tapping eli molempien käsien käyttö otelaudalla, huiluäänten poikkeuksellisen laaja hyödyntäminen, pyörivällä ranneliikkeellä soitettu tremolopikkaus ja Floyd Rose -kammen efektit. Kuuluisa ”brown sound” syntyi humbucker-mikrofonin ja Marshall Plexi -tyyppisen vahvistimen yhdistelmästä – mutta soundin ydin oli soittotavassa, ei laitteissa.
Eddie Van Halenia pidetään yhtenä maailman parhaista rock-kitaristeista. Hän ravisteli musiikkimaailmaa ensimmäisestä Van Halen -nimeksi jääneestä albumista alkaen ja jo sitä ennen, yhtyeen soitellessa Kalifornian klubeilla.
Tässä kirjoituksessa keskitytään nimenomaan Eddien soittoon ja siihen, mikä teki siitä poikkeuksellista – tekniikka kerrallaan, niin että voit harjoitella niitä itse.
Eddie Van Halen syntyi Hollannissa ja muutti seitsenvuotiaana perheensä kanssa Amerikkaan. Piano-opinnot hän oli aloittanut jo kuusivuotiaana, ja harrastus jatkui myös uudella mantereella. Eddiellä oli pätevä pianonsoiton opettaja, jonka kautta hän tutustui muun muassa Bachin ja Mozartin musiikkiin. Hän jopa voitti paikallisen pianokilpailun, mutta totesi jälkeenpäin, ettei piano tuntunut hänelle tarpeeksi haastavalta tai kiinnostavalta.
Vaikka pianonsoitto säilyi aina hänen elämässään ja musiikissaan, hän vaihtoi instrumentin hetkeksi rumpuihin. Pian kävi ilmi, että hänen veljellään Alexilla oli enemmän taipumuksia rumpujensoittoon – joten Eddie sai käsiinsä kitaran.
Van Halenin intohimo musiikkiin kanavoitui pian kokonaan kitaransoittoon. Eddie harjoitteli tunteja päivittäin, kävellen ympäri kotiaan kitara kaulalla ja tutkien huoneessaan soiton saloja. Pian hän perusti veljensä kanssa yhtyeen, ja he pääsivät esiintymään koulussaan jo neljännellä luokalla. Live-esiintymisten myötä hän ymmärsi, että tätä hän haluaa tehdä ammatikseen.
Eddien suurimpia kitaraidoleita olivat Eric Clapton ja Jimmy Page. Näiltä mestareilta tuli otettua paljon vaikutteita etenkin sooloihin. Pitkä historia piano-opintoja jätti myös jälkensä, ja klassisen musiikin elementit kuuluvat hänen kitaransoitossaan. Saman sukupolven soolosanastoon pääsee käsiksi Legendaariset hard rock -soolot -kurssilla.
Eddie Van Halen tunnetaan kenties parhaiten tapping-soittotekniikastaan. Siinä kumpikin käsi tuodaan otelaudalle ja sävelet soitetaan hammer on- ja pull off -otteilla ilman plektraa.
Eddie on kertonut saaneensa idean katseltuaan Jimmy Pagen soittoa, jossa tämä teki pull-offeja ja hammereita vapaalle kielelle. Tästä inspiroituneena Eddie tuumi, että mitä jos saman tekisi oikealla kädellä – jolloin vasemmalla kädellä voisi liikutella pohjasäveltä otelaudalla. Tapping muistuttaa hieman pianonsoittoa kummankin käden ollessa otelaudalla, ja tämä oli Eddielle entuudestaan tuttua.
Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen tekniikan käyttäjä. Sitä ovat todistetusti käyttäneet muun muassa flamenco- ja jazzkitaristit vuosia ennen häntä. Eddie kuitenkin antoi tekniikalle nimen ja popularisoi sen suurelle yleisölle – ja vei sitä selvästi pidemmälle kuin kukaan ennen häntä.
Yllä on perinteinen tapping-patterni. Sillä soitetaan usein sointuarpeggioita, ja tässä esimerkissä soitetaan Am-arpeggio.
Pidä pohjassa otelautakäden etusormella e-kielen 5. nauha. Soita plektrakäden etu- tai keskisormella saman kielen 12. nauha hammerilla. Nykäise sormi sitten pull-offilla pois, jolloin 5. nauha alkaa soida. Tämän jälkeen soita otelautakäden nimettömällä tai pikkurillillä saman kielen 8. nauha hammerilla.
Pyri soittamaan kuvio dynaamisesti ja rytmisesti mahdollisimman tasaisesti. Toista sitä useita kertoja putkeen ja liitä kukin kolmen nuotin sarja saumattomasti yhteen, jolloin ne muodostavat soljuvan arpeggiokuvion. Tätä kuullaan jokaisella Van Halen -albumilla, runsaimmin ensimmäisen levyn Eruption-kappaleessa.
Eddie sovelsi tekniikkaa kaikkiin sointuarpeggioihin ja monenlaisiin rytmisiin variaatioihin. Hän käytti myös useampaa plektrakäden sormea kerralla, kuten kappaleessa Judgement Day juuri ennen kitarasooloa.
Tässä soitetaan pitkään toistuva kuvio: ensin b-kielen 14. nauha plektrakäden keskisormella tai nimettömällä tappingia käyttäen, sitten d-kielen 14. nauha plektrakäden etu- tai keskisormella samalla tekniikalla. Näiden jälkeen soitetaan otelautakäden keskisormella g-kielen 12. nauha hammerilla ja lopuksi saman käden etusormella a-kielen 12. nauha hammerilla. Yhdessä nämä muodostavat neljän sävelen 16-osasarjan, jota toistetaan monta kertaa putkeen.
Jos haluat viedä ajatusta vielä pidemmälle, lue myös kahdeksan sormen tappingista.
Eddie kehitti myös tavan soittaa huiluääniä tappingilla. Menetelmä mahdollistaa minkä tahansa sävelen muuttamisen huiluääneksi. Hän käytti sitä sekä rytmisoitossa että sooloissa – esimerkiksi Spanish Fly -kappaleen introssa soitetaan Asus9-arpeggio tällä tekniikalla.
Pidä otelaudalla 5. nauhaväli painettuna. Napauta plektrakäden sormella samaa säveltä samalta kieleltä oktaavia ylempää – tässä tapauksessa 17. ja 18. nauhavälin välistä. Älä jätä sormea kielelle, vaan nosta se heti pois, jolloin soitettu sävel muuttuu huiluääneksi. Sama tekniikka toimii mille tahansa sävelelle kaikilla kitaran kielillä.
Kappaleen Mean Street introssa Eddie esittelee taas uuden tavan soveltaa tappingia. Se alkaa hyvin perkussiivisella kitarakuviolla, josta on pelkän kuulokuvan perusteella erittäin vaikea hahmottaa, miten se on soitettu.
Kyseessä on tahdin mittainen patterni, jossa soitetaan 16-osanuotteja. Soita plektrakäden etusormella kahden ohuimman kielen 12. nauhaväli tappingilla ja varo, etteivät muut kielet pääse soimaan. Nuottiin merkityt x:t edustavat dempattuja kieliä, jotka soitetaan läpsäisemällä otelautakäden sormet kielille niin, että ne tuottavat yhden perkussiivisen dempatun äänen. Tarkoitus ei ole saada säveliä soimaan vaan tuottaa niin sanottu kuollut sävel. Tämän jälkeen napauta plektrakäden peukalolla paksuimman e-kielen 12. nauhavälin kohdalle, jolloin sävel muuttuu huiluääneksi.
Sovella näitä elementtejä nuotin osoittamassa järjestyksessä. Kuvio vaatii paljon tarkkuutta ja hallintaa, ja kuulostaa toimiessaan vaikuttavalta.
Kaikki nämä tapping-sovellukset käydään läpi askel askeleelta Tekniikkakoulussa: tapping, sweep picking ja arpeggiot.
Eddie oli erityisen viehtynyt kitaralla tuotettaviin huiluääniin. Niitä voi soittaa monella tavalla, ja hän käytti pääsääntöisesti kolmea tekniikkaa.
Luonnollinen huiluääni saadaan soittamalla mitä tahansa kieltä ja koskettamalla sitä kevyesti tietyistä kohdista. Yleisimmät kohdat ovat 12. ja 13. nauhan välinen alue, 7. ja 8. nauhan välinen alue sekä 5. ja 6. nauhan välinen alue.
Tapping-huiluääni esitettiin jo edellä: kielessä painetaan sävel ja sama ääni napautetaan oktaavia ylempää, jolloin se muuttuu huiluääneksi. Napautuksen ei tarvitse tapahtua oktaavia ylempää – myös kvintin päästä syntyy uusi huiluääni.
Pinch harmonic eli plektralla soitettu huiluääni kuului myös Eddien repertuaariin. Se toimii samaan tapaan kuin tapping-huiluääni, mutta sävel soitetaan plektralla oktaavia ylempää samalta kieleltä kuin mitä otelaudalla painetaan. Anna plektrakäden peukalonsyrjän osua kieleen samalla kun näppäät sen plektralla. Tekniikka on käyty tarkemmin läpi omassa kirjoituksessaan: pinch harmonics kitaralla.
Neljäs, erikoisin sovellus on huiluäänitrilli. Siinä soitetaan otelaudalla trilliä kahden sävelen välillä – esimerkiksi a-kielen 5. ja 7. nauhaväliä vuorotellen nopeasti legatolla eli hammereilla ja pull-offeilla. Pidä trilli yllä samalla kun liu’utat kevyesti oikean käden kämmensyrjää samaa kieltä pitkin. Sävelkorkeus muuttuu huiluäänten myötä käden liikkuessa. Tätä kuulee esimerkiksi Big Fat Money -kappaleen lopussa.
Toinen paljon huomiota herättänyt piirre oli Eddien tapa soittaa tremoloa. Tremolossa säveltä soitetaan plektralla vuoropikaten hyvin nopeasti. Sen voi tehdä yhdellekin sävelelle, ja se on tapa soittaa pitkiä säveliä esimerkiksi mandoliinilla, jossa sävel ei muuten soi muutamaa sekuntia pidempään. Kitaralla sitä käytetään, kun sävelen halutaan soivan tasaisella dynamiikalla pitkään. Eruption-kappaleessa kuullaan legendaarinen melodiaosuus, jossa Eddie käyttää juuri tätä.
Huomionarvoista on itse tekniikka. Siinä missä plektraa yleensä pidetään etusormen ja peukalon välissä, Eddie vaihtoi nopeissa pikkauskuvioissa plektran keskisormen ja peukalon väliin. Lisäksi pikatessa suositaan yleensä sivuttaista ranneliikettä, jossa ranne tuetaan tallan alueelle – Eddie sen sijaan nosti ranteen ilmaan ja soitti tremolon ravistuksenomaisella, pyörivällä ranneliikkeellä. Sillä hän sai tremolosta yhtä aikaa hyvin nopean ja rennon.
Yksi EVH:n tavaramerkeistä olivat vibrakammella tehdyt efektit. Hän oli alusta alkaen Floyd Rose -tallan käyttäjä, jolla sävelkorkeutta voi sekä laskea että nostaa. Tähän yhdistetään usein huiluääni: soitetaan esimerkiksi g-kielen 5. nauhalta luonnollinen huiluääni ja painetaan se kammella alas. Tätä kutsutaan dive bombiksi, ja se on heavymusiikissa erittäin käytetty efekti.
Eddie oli vahvasti mukana kitaroiden ja niiden osien suunnittelussa. Esimerkiksi 5150-albumilla hänen kitarassaan oli trans trem -tallasysteemi. Tavallisella tallalla sointu menee ulos vireestä, kun sen painaa kammella alas, koska kielet eivät löysty samassa suhteessa. Trans trem -tallassa ongelma on korjattu, ja sointujen virettä voi sekä laskea että nostaa kammen avulla. Tätä kuulee esimerkiksi Summer Nights -kappaleessa.
Van Halenin kappaleita pääsee harjoittelemaan myös näissä: Drop D -vire ja Van Halenin Unchained sekä kitarasoolo Van Halenin Jumpista.
Eddie oli hyvin perillä kitaran anatomiasta ja rakensi itse maineikkaan Frankenstein-kitaransa. Siinä hän käytti Fender Stratocasterin runkoa, johon hän lisäsi Gibsonin humbucker-mikrofonin sekä Floyd Rose -tallan.
Myöhemmin Eddielle rakennettiin custom-kitara Music Manin toimesta, ja malli päätyi sarjatuotantoon. Se on kitaristien keskuudessa suosittu ja sitä on päivitetty aikojen saatossa viimeisimpään Wolfgang-malliin asti.
Ensimmäisillä Van Halen -albumeilla kitarasoundi on raaka, joskin hyvin täyteläinen ja rehellinen. Eddien soundille oli tunnusomaista kaiutettu ääni, joka oli äänitetty ilman päällekkäisäänityksiä. Kaiun lisäksi hän käytti silloin tällöin flanger-efektiä, jota kuullaan muun muassa Ain’t Talkin’ ’Bout Love -kappaleen introssa.
EVH oli peloton musiikillisessa seikkailussaan. Loistavien kappaleiden lisäksi hän kehitteli jatkuvasti sekä soundia että soittotekniikoita, ja hyödynsi kaikkia kitaran ominaisuuksia: volyymipotikkaa yhdistettynä delay-efektiin kuten kappaleessa Cathedral, tai soitti samaan aikaan ohuimmalla kielellä tremoloa ja otelautakädellä hammereita muille kielille, jolloin se kuulostaa kahdelta kitaralta – kuten Little Guitars -kappaleen introssa.
Eddie on erittäin kuuluisa niin sanotusta ruskeasta soundistaan. Se lienee internetin haetuin kitarasoundi, ja tavoittelemisen arvoinen sellainen: lämmin, orgaaninen high gain -särösoundi, joka syntyy humbucker-mikrofonien ja Marshall Plexi Super Lead -tyyppisen vahvistimen yhdistelmästä.
Niin kuin aina kitaransoitossa, pelkät laitteet eivät takaa tiettyä soundia – sen ydin on soittajassa itsessään. Eddien tapa käsitellä kitaraa oli hyvin omintakeinen, eivätkä soittotekniikat tai laitteet ole hänen soittonsa ydin, vaan persoonallinen ja äärimmilleen musikaalinen tapa ilmaista itseään.
Jos oman soundin rakentaminen kiinnostaa, aihetta käsitellään Kitarasoundien peruskurssilla ja käytännön vinkkejä löytyy myös kirjoituksesta miten saada hyvä heavy-soundi.
Hän fraseerasi soittoaan tyylikkäästi, eikä ollut vain solisti vaan ennen kaikkea kitaristi, säveltäjä ja muusikko. Valtaosassa Van Halenin kappaleita hän soittaa rytmikitaraa, ja usein jää huomiotta, että hän oli siinäkin omaa luokkaansa. Hänellä oli taito saada yksinkertainenkin rytmikitararaita kuulostamaan mielenkiintoiselta ja elävältä. Soitto oli täynnä yksityiskohtia, ja intohimo musiikkiin kuuluu joka kappaleessa niin rytmisoitossa kuin sooloissakin.
Siinä on myös tämän kirjoituksen harjoitusohje: tekniikat kannattaa opetella, mutta niistä ei tule soittoa ennen kuin ne alkavat palvella fraseerausta.
– Samuli
Tekniikkakoulu käy läpi tappingin, sweep pickingin ja arpeggiot käytännön harjoituksina.
Katso Tekniikkakoulu: tapping, sweep picking ja arpeggiot →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Samuli Federley soittaa ja opettaa vauhdikasta kitarointia lapsille ja aikuisille kuudesta kahdeksaan kielellä. Näin myös Rockwayllä.
