Tämä testi on tehty vuonna 2022. Hinnat ovat testihetkeltä.
Lyhyt vastaus: Kyllä ovat. Suurten nettikauppojen omien brändien halpa hinta ei synny huonoista soittimista vaan siitä, että kauppa on samalla brändi, maahantuoja, jakelija ja myyjä – välikädet ja niiden katteet jäävät pois. Molemmissa testin kitarassa soitettavuus ja soundi olivat kunnossa; pieniä puutteita löytyi viimeistelyn yksityiskohdista.
Suurten soitinmyymälöiden omat talon brändit eivät ole uusi ilmiö vaan jo sata vuotta sitten Yhdysvalloissa tunnettu bisnesmalli. Suuri soitintalo tai -tukku lupaa ostaa suoraan valmistajalta ilman välikäsiä tietyn vähimmäismäärän soittimia kuukaudessa, ja vastineeksi se saa oman brändinsä logot soittimiin. Joskus yhteistyöstä on syntynyt jopa kokonaan uusia soitinmalleja – näin kävi esimerkiksi C. F. Martinin ja Ditson-nimisen firman yhteistyössä, josta syntyi dreadnought-kitara.
Ennen vanhaan talon brändien vaikutus oli lähes aina paikallinen, koska internetiä ei ollut vielä keksitty. Nykyään internetin ja sosiaalisen median ansiosta suurten nettikauppojen omista brändeistä on tullut etenkin edullisissa ja keskihintaisissa kitaroissa maailmanlaajuinen ilmiö.
Fame (Music Store Cologne) ja Harley Benton (Thomann) tunnetaan myös Saksan rajojen ulkopuolella, ja niiden tuotteet näyttävät ainakin paperilla houkuttelevilta. Vaikka mielestäni kannattaa aina suosia kotimaisia soitinliikkeitä – muuten meistä tulee pierenä maana täysin riippuvaisia ulkomaisista toimijoista – näitä talon brändejä kannattaa silti tarkastella, koska ne näkyvät netissä etenkin aloittelijoille yhtenä vaihtoehtona muiden ohella.
Ovatko nämä kitarat oikeita soittimia vai ainoastaan kitaralta näyttäviä esineitä?
Edullisissa ja keskihintaisissa soittimissa tuotantoketju on nykyään lähes kaikilla brändeillä verrattain pitkä. Soittimet tehdään Aasiassa – esimerkiksi Etelä-Koreassa, Kiinassa tai Indonesiassa – ja valmiit kitarat kuljetetaan sieltä EU:hun, Britanniaan tai Yhdysvaltoihin.
Jotkut isot firmat, kuten Gibson ja Epiphone, omistavat nykyään omat tehtaansa yhteisyrityksinä Aasiassa, mutta suurelta osin sama soitintehdas valmistaa kitarat sekä omalla nimellään että usealle ulkomaiselle brändille. Nykyään on täysin normaalia, että saman brändin tietyn mallin eri versiot tulevat eri tehtaista tai jopa eri maista: vaahterakaulainen Strato-kopio voi tulla Indonesiasta ja ruusupuuotelaudalla varustettu sisarmalli Kiinasta. Kaikki riippuu raaka-aineiden senhetkisestä saatavuudesta ja hinnasta.
Perinteisillä kitarabrändeillä edullisen ja keskihintaisen soittimen hinta muodostuu suunnilleen näistä vaiheista:
En tiedä päteekö sama vieläkin, mutta vähän aikaa sitten kitarabisneksen asiantuntijat puhuivat siitä, että aasialaisille soitinpajoille maksettiin noin seitsemäsosa soittimen kuluttajahinnasta. Loput kuusi seitsemäsosaa syntyivät kuljetus-, tulli-, vero- ja markkinointimaksuista sekä brändin, maahantuojan ja soitinmyymälän katteista.
Isojen nettikauppojen säästöt syntyvät siitä, että etenkin kuljetus- ja tullimaksuista voidaan karsia suurin osa pois, koska valmiit kitarat lähtevät suoraan aasialaiselta pajalta nettikaupan varastoon. Myös välikäsien katteet putoavat pois, koska nettikauppa on samalla brändin päämaja, maahantuoja, jakelija ja myyjä. Siksi esimerkiksi Fame ja Harley Benton voivat tarjota mallinsa tuntuvasti halvemmalla kuin paperilla ominaisuuksiltaan vastaavat soittimet Squierin tai Epiphonen kaltaisilta isoilta brändeiltä.
Yksi isojen nettikauppojen talon brändien erikoisuuksista on se, että valikoimasta löytyy malleja, joita ei enää saa isoilta brändeiltä lainkaan tai vain käsintehtyinä keräilysoittimina.
Fame SE -sarjan TL Deluxe Amber on juuri tällainen. Se perustuu selkeästi MadCat-malliin, joka tunnetaan parhaiten Princen lempikitarana. H. S. Andersonin 1970-luvun lopulla lanseeraamasta MadCatista saksalainen Hohner teki oman TE Prinz -versionsa, ja kyseessä oli eräänlainen deluxe-kopio Fender Telecaster Customista. Rungossa oli loimuvaahterakansi ja -pohja sekä tumma keskiviiva pähkinäpuusta. Talla oli kuusiosainen non-tremolo Strato-talla, ja sekä pleksi että tallamikrofonia kannatteleva levy olivat leopardikuvioista muovia. Kaulamikki oli Strato-tyyppinen ja mikrofonivalitsin nelipykäläinen (kaulamikki, molemmat sarjassa, molemmat rinnakkain, tallamikki). Koko kitara oli viimeistelty kellerävällä läpikuultavalla kiiltolakalla.
Fame SE -sarjan soittimet tehdään kustannussyistä aasialaisessa tehtaassa, kun taas brändin hintaskaalan toisen ääripään PRS-kopiot tulevat Puolasta. Suoraan kuljetuslaatikosta vedettynä vaikutelma ei ole lainkaan hassumpi hintaan suhteutettuna: kitaraa ei ole pilattu liiallisella painolla, nauhojen päät eivät törrötä terävästi otelaudan reunojen yli, ja tehtaan säädöt ovat perushyviä.
Äänitin kitaralla demobiisin ennen kuin vaihdoin siihen omat lempikieleni:
TL Deluxen kaula on vaahteraa päälle liimatulla vaahteraotelaudalla, ja siinä on 22 medium-kokoista nauhaa.
Runko on tehty kolmesta vierekkäisestä mahonkipalasta. Sekä etu- että takapuolelle on liimattu loimuvaahteraviilut, jotka jättävät keskelle mahonkisen raidan näkyviin. Keskellä on tässä tapauksessa suhteellinen termi, koska raita ei ole kummallakaan puolella tasan keskellä ja takapuolen raita on etupuolen vastinetta huomattavasti leveeämpi. Seikka on vain kosmeettinen, mutta juuri tällaisissa yksityiskohdissa soittimen hintaluokka yleensä näkyy. Runko on reunalistoitettu läpikuultavilla kilpikonnakuvioisilla muovilistoilla. Mahonkisivujen petsaus on hieman epätasainen, mikä on tyypillinen halpakitaroiden ongelma. Onneksi kiiltävä viimeistely on onnistunut hyvin.
Kustannussyistä Fame käyttää Strato-tallan ja erillisen muovilevyn sijaan perinteistä Tele-tallaa. Talla toimii sinänsä hyvin, mutta takapuolelta poratut kielten kanavat ovat aavistuksen väärissä paikoissa – onneksi kielet kuitenkin mahtuvat ongelmitta tallan reikien läpi. Ainoa varsinaisesti negatiivinen seikka ovat tallapalojen keskenään samanpituiset korkeussäätöruuvit, jotka ovat etenkin e-kielten kohdalla niin korkeat ja terävät, että ne voivat aiheuttaa plektrakädelle jopa haavoja. Tämä on halvoissa Tele-talloissa tavallinen ongelma, mutta lyhyempiä ruuveja saa netistä.
Famen suljetut virittimet vaikuttavat laadukkailta.
Kitarassa on kaksi keraamista mikrofonia, joista Strato-tyyppinen kaulamikrofoni on ripustettu suoraan kilpikonnapleksiin – se helpottaa säätämistä. Kurkistin säädinpaneelin alle ja yllätyin positiivisesti siistiästä työstä ja laadukkaasta korealaisesta kolmiasentoisesta kytkimestä.
Painoltaan TL Deluxe Amber on mukavaa keskiluokkaa ja vain aavistuksen painavampi kuin oma japanilainen Fender '62 Telecaster Custom -uusintapainokseni. Kaulan profiili on pyöreä ja suhteellisen paksu, mikä on minusta hyvin tervetullutta: vielä 15 vuotta sitten halpakitaroissa oli lähes poikkeuksetta hyvin kulmikkaat ja matalat kaulat, joiden kanssa en oikein tullut toimeen.
Akustinen soundi on mukavan raikas ja dynaaminen sekä – yllätys – Tele-mainen.
Halpamikrofonien sarakkeella on tapahtunut viime vuosina selkeä parannus. Näiden mikkien soundi ei tietenkään ole kovin esoteerinen tai kolmiulotteinen, mutta ne soivat hyvin ja tyylin mukaisesti.
En tiedä, onko seuraava tehty tarkoituksella vai onko kyseessä juotosvirhe – tietoa ei löydy mistään, mikä on tyypillinen halpakitaroiden ongelma – mutta kytkimen keskiasennossa toinen mikeistä on kytketty vastavaiheeseen, mistä syntyy maukkaasti ohennettuja funk-soundeja. Muut soundit kuulostavat odotusten mukaisesti lämpimältä (kaulamikki) ja pirteältä (tallamikki). Myös säätimet toimivat hyvin.
Myyjä: Music Store
Olen P-90-mikrofoneilla varustettujen SG-tyylisten kitaroiden suuri ystävä. Esimerkiksi The Whon Pete Townshend, Black Sabbathin Tony Iommi ja Carlos Santana ovat äänittäneet pitkän rivin klassikkoja kahdella P-90:llä varustetuilla Gibson SG Special -kitaroilla. Pete Townshendin pikkuveli Simon, joka on kuulunut jo pitkään The Whon livekokoonpanoon, soittaa yhä monissa biiseissä vanhaa vuoden 1964 Gibson SG Junioria.
Siksi valitsin Harley Bentonin laajasta valikoimasta juuri DC-60 Juniorin. Se on firman versio vuoden 1963 SG Juniorista, ja sitä saa eri värivaihtoehtoina ja jopa vasenkätisenä. Testiyksilö on viimeistelty Pelham Blue -metalliviimeistelyllä.
Suoraan kuljetuslaatikosta vedettynä vaikutelma on vielä parempi kuin Fame-kitaran tapauksessa. Kyseessä on hyvin siisti ja kaunis soitin laadukkaalla nauhoituksella ja säädettävällä tallalla, ja se tuli perille soittovalmiiksi säädettynä.
Vedin tehdasasetuksilla seuraavan demobiisin kaikki kitararaidat:
DC-60 Juniorin mahonkikaula on liitetty mahonkirunkoon liimaamalla. Otelauta on amaranttia, ja siihen on asennettu siististi 22 vintage-tyylistä nauhaa. Amarantin tieteellinen nimi on Peltogyne purpurea, ja se tunnetaan myös nimellä purpleheart. Se on keski- ja eteläamerikkalainen hernekasveihin kuuluva jalopuulaji, joka on väritykseltään tavallisesti violetti.
Harley Bentonissa otelauta näyttää ruskealta, mikä tarkoittaa, että puu on joko kestovärjätty tai voimakkaalla UV-säteilyllä vanhennettu. Testikitarassa otelauta vaikuttaa melko kuivalta – seuraavan kieltenvaihdon yhteydessä on siis myös otelaudan öljyämisen vuoro.
Vaikka runko on hieman paksumpi kuin alkuperäisessä SG:ssä, firman tulkinta onnistuu silti olemaan kevyempi kuin oma 2010-luvun Gibson Melody Maker SG -kitarani.
Metalliosat tulevat Wilkinsonin valikoimasta: lavalta löytyvät vintage-tietoiset kopiot Kluson-virittimistä, ja perinteinen wraparound-palkkitalla on saanut väistää laadukkaan Badass-kopion tieltä.
Alkuperäisissä SG Junioreissa on valmistusvuodesta riippuen joko täysin sileä palkkitalla tai kiinteästi esikompensoitu niin sanottu lightning-talla. Molemmissa intonaatiota pystyy säätämään ainoastaan koko tallalle kerrallaan.
Leo Quanin Badass-talla tarjosi 1970-luvulla oivan yhdistelmän wraparound- ja tune-o-matic-talloista. Wilkinsonin tulkinta siitä toimii hyvin ja tuntuu mukavalta.
DC-60 Juniorin ainoa P-90-mikrofoni tulee Roswellilta ja vaikuttaa olevan kunnon vintage-tyylinen painos alnico-magneeteilla. Harley Bentonin ainoa miinuspiste liittyykin mikrofonin asennukseen: kitaran geometrian takia (Les Paul -tyylinen kaulakulma) Roswell-mikki jää oikealla tallan säädöllä aika kauas kielistä. Testisoittimessa etäisyys mikkikuorelta kaulan puolelta mitattuna on basso-E:lle yhdeksän ja diskantti-e:lle seitsemän milliä, kun sopivaksi etäisyydeksi mainitaan tavallisesti noin 3–4 milliä.
Kurkistin elektroniikkalokeroon ja löysin sieltä siistiä työtä ja laadukkaita täysikokoisia korealaisia potentiometrejä.
DC-60 Junior on hyvin kevyt sähkökitara. Koska SG-tyylisissä kitaroissa on yleisesti pitkä kaula – tässäkin liitos on vasta viimeisen nauhan kohdalla – kevyt soitin tarkoittaa lähes aina myös kaulanpainoista kitaraa. Siihen vaivaan auttaa leveeähkö ja hyvin pitävällä pinnalla varustettu kitarahihna.
Kaulaprofiili on pyöreä muttei liian paksu; Gibson-fanit sanoisivat "myöhäinen vuosi 1959". Soitettavuus on tehdaskielillä (D'Addarion 010-setti) ja tehdassäädöillä mukavan pehmeä ja vaivaton.
Akustisesti DC-60 Junior soi jäntevällä ja selkeällä äänellä, vaikka se ei ainakaan vielä ole yhtä kovaääninen kuin omat aidot Gibsonini. Joissakin SG-tyylisissä kitaroissa voi esiintyä kuolleita kohtia D- tai g-kielellä 12. nauhan kohdalla, mutta en löytänyt niitä testiyksilöstä.
Vahvistimen kautta kielten suuri etäisyys mikrofonista ei vaikuta aluksi kovin silmiinpistävältä: ala-middle on ehkä hieman ohuempi ja diskantti terävämpi kuin yleensä, mutta soundi on sinänsä käyttökelpoinen. Kun välillä vaihtaa vaikkapa Gibson LP Junioriin, kuva muuttuu kuitenkin selvästi sekä soundin täyteläisyyden että volyymitason osalta.
P-90-mikeissä napapalat ovat ruuveja ja siten säädettäviä, mutta ominaisuus on tarkoitettu ennemmin kielten välisten volyymierojen tasaamiseen. Koko mikin volyymitason nostaminen tehdään oikeaoppisesti tarkoitukseen tehdyillä muovikehyksillä, joilla nostetaan koko mikrofoni kerrallaan. Näitä erikoisia muoviraameja kutsutaan shimmeiksi, ja mikin nostamista shimmaamiseksi.
Muovishimmejä saa eripaksuisina joko soitinliikkeestä tai netistä, ja shimmaaminen on hyvin helppo toimenpide: ensin ruuvataan mikrofonin kaksi isoa ruuvia auki, sitten pujotetaan mikki shimmin läpi, asetetaan mikrofoni shimmin päälle ja lopuksi ruuvataan koko paketti takaisin paikoilleen. Harley Bentonin tapauksessa kolmen millin shimmi on varmasti hyvä hankinta.
Myyjä: Thomann
Täytyy myöntää, että olin odottanut Saksasta suhteellisen surkeita soittimia. Ehkä olen tulossa vanhaksi ja 1970-luvun aloittelijasoittimet ovat aiheuttaneet minulle ennakkoluuloja. Kehitys on kuitenkin mennyt rutkasti eteenpäin, ja tämä kaksikko oli positiivinen yllätys.
Fame SE TL Deluxe Amberissa on useampi pikkuseikka, joka kielii selvästi kitaran hintaluokasta, kun taas Harley Benton DC-60 Juniorissa ainoa pieni miinus on mikrofonin ja kielten hieman liian suuri etäisyys.
Molemmissa soittimissa pääasiat – soitettavuus ja soundi – ovat käytännössä kohdillaan. Kyllä, vanha kettu erottaa helposti ne ratkaisevat erot näiden halpasoittimien ja paremman luokan soittimien välillä, mutta erot eivät ole niin suuria kuin hinnasta voisi päätellä. Sekä Fame että Harley Benton ovat ihan oikeita soittimia, joilla pääsee edullisesti musiikkia tekemään. Kannattaa kuitenkin budjetoida yksi vierailu soitinkorjaajan luona, jos kitaran säätäminen soittokuntoon on itselle vielä uusi asia.
Lue myös: Tallamikrofoni on rockin peruskivi – yksimikrofonisten kitaroiden historia.
Kirjoittaja: Martin Berka
Sähkökitaran alkeiskurssi vie perusotteista ensimmäisiin kokonaisiin kappaleisiin.
Katso Sähkökitaran alkeiskurssi →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
