Vaikka kitaroita pystyy nykyään äänittämään hyvin suoraan johdolla – etenkin silloin, kun käytössä on mikrofoni- ja vahvistinmallinnusteknologia softana, kitaraefektissä tai mikitetyn akustisen etuvahvistimessa – vanhanaikainen äänitys mikrofonilla on luova ja usein hyvin palkitseva tapa työskennellä.
Käydään tämän jutun alussa hieman mikrofonien historiaa läpi ja katsotaan eri mikrofonityyppien toimintaperiaatteita. Sen jälkeen mennään itse mikitykseen.
Tässä jutussa puhutaan nimenomaan audiomikrofoneista (engl. microphone), ei kitaramikrofoneista (engl. pickup). Mikrofoni on sähkömekaaninen laite, joka muuntaa ilman värähtelyllä kulkevaa ääntä pieneksi vaihtovirraksi. Tätä vaihtovirtaa voi vahvistaa, jonka jälkeen signaalia pystyy äänittämään tai vahvistamaan PA:n kautta.
Koska ihminen on kekseliäs olento, vuosien mittaan on löydetty useita eri tapoja rakentaa mikrofoneja.
Vanhin mikkityyppi on hiilimikrofoni, joka keksittiin 1870-luvun lopussa samanaikaisesti sekä Britanniassa (David E. Hughes) että Yhdysvalloissa (Emile Berliner ja Thomas Edison).
Hiilimikrofoni perustuu siihen, että pariston virtaa johdetaan mikin takalevyltä etupuolen metallimembraanille hienon hiiligranulaatin läpi. Membraanin värähtely aiheuttaa painemuutoksia hiiligranulaatissa, mikä muuttaa granulaattikerroksen resistanssia eli vastusta. Nämä muutokset aiheuttavat vaihteluja mikrofonin läpi virtaavassa sähkössä, ja juuri se on audiosignaali, jonka membraanista lähtevä johto vie eteenpäin.
Hiilimikrofoni avasi oven äänien elektroniseen vangitsemiseen, mutta tyypillä oli myös puutteita. Hiilimikrofonit – etenkin varhaiset mallit – eivät olleet kovin herkkiä, joten äänilähteen oli syytä olla suhteellisen lähellä mikkiä. Rajatun taajuusvasteen ja suhteellisen suuren omakohinan takia hiilimikki ei myöskään kyennyt hifi-ääneen. Oikein rakennettuna se on kuitenkin hyvin kestävä: hiilimikrofoneja löytyi vielä 1980-luvun alussa monista lankapuhelimista.
Kesti 1920-luvulle saakka, ennen kuin seuraava mikrofonityyppi – nauhamikrofoni – keksittiin, ja toimiva sarjatuote siitä tuli vasta vuonna 1931 (RCA PB-31).
Hiilimikki on aktiivinen mikrofoni eli se tarvitsee sähköä toimiakseen, kun taas nauhamikki on passiivinen laite. Nauhamikki on dynaamisen mikrofonin sivuhaara: kestomagneetin kahden navan väliin on ripustettu hyvin ohut metallinauha. Kun ääniaallot osuvat nauhaan, se värähtelee edestakaisin, ja metallipalan liike magneettikentässä indusoi pientä vaihtovirtaa – mikrofonin tuottaman audiosignaalin.
Koska nauhamikrofoneja on helppo rakentaa niin, että ääntä voi saapua nauhalle edestä ja takaa, suurin osa nauhamikeistä on bidirektionaalisia: ne aistivat soundia edestä ja takaa täysin samalla tavalla, mutta ovat lähes kuuroja sivuilla. Tätä suuntakuviota kutsutaan myös kahdeksikoksi. Sen ansiosta nauhamikrofonilla pystyy vangitsemaan esimerkiksi kaksi laulajaa tai soitinta samanaikaisesti tai äänittämään luonnollista huonekaikua soittimen kanssa.
Mitä edullisempi nauhamikrofoni on, sitä varovaisempi sen kanssa täytyy olla. Laulun äänittäminen lähimikityksellä ilman pop-filtteriä voi rasittaa nauhaa mekaanisesti niin, että se vääntyy tai jopa katkeaa. Myös mikrofonin putoaminen tai kova tuuli voi olla nauhalle kohtalokas. Kalliissa nauhamikrofoneissa maksetaan juuri mekaanisesta kestävyydestä, lisätystä tuulisuojauksesta sekä siitä, että monissa malleissa voi valita myös muita suuntakuvioita kahdeksikon lisäksi.
1930-luvulla keksittiin, että sähkömagneettisen kaiuttimen toimintaperiaatetta voisi kääntämällä käyttää myös mikrofonin tekemiseen.
Dynaaminen mikrofoni on passiivinen eli se ei tarvitse sähköä toimiakseen. Membraaniin on kiinnitetty ohut kuparikela, joka liikkuu kestomagneetin päällä tai magneettiin tehdyssä urassa. Ääniaaltojen aiheuttama membraanin värähtely tuottaa induktion kautta vaihtovirtaa – mikrofonista lähtevän audiosignaalin.
Dynaamisesta mikistä tuli melko pian suosituin mikrofonityyppi live-esiintymisissä, koska sen taajuusvaste ja herkkyys ovat yleisesti katsottuna riittävän hyvät. Dynaamisia mikrofoneja on myös suhteellisen edullista valmistaa, ja niistä saa mekaanisesti hyvin kestäviä.
Aluksi kaikki dynaamiset mikrofonit olivat hiilimikin tavoin pallokuvioisia, mikä tarkoittaa, että ne poimivat ääntä joka suunnasta samalla tavalla. Pallokuvio toimii hienosti monissa tilanteissa, mutta kiertoilmiön eli feedbackin ongelma alkoi astua kuvaan sitä mukaa, kun 1930-luvun PA-laitteistot kasvoivat tehokkaammiksi.
Vuonna 1939 Shure-yhtiön insinööri Benjamin Bauer keksi ratkaisun kehittämällä herttakuvioisen mikrofonikapselin. Herttamikki poimii edestä tulevat äänet paljon herkemmin kuin takaa tulevat.
Uuden kapselin nimi oli Unidyne, ja sen juju oli rakenne, jossa kapselin ulkokuoressa olevat tuulikanavat hidastivat takaa tulevia ääniä niin, että syntyvät tahalliset vaihevirheet ja vaimennukset poistivat suurelta osin ei-toivotut äänet membraanin kohdalla.
Shure esitteli vuonna 1939 muutaman Unidyne-mallin, joista yhdestä tuli legendaarinen: alkuperäinen Model 55 on päivitettynä versiona yhä Shuren mallistossa, ja moni tuntee sen Elvis-mikrofonina. Siitä on oma juttunsa: Shure 55SH Series II – klassikko pitää pintansa.
Vuonna 1959 Shure toi markkinoille ensimmäisen herttakuvioisen kapulamikin, Shure 545SD Unidyne III:n, joka oli legendaarisen SM57-mallin edeltäjä. Sen jälkeen kun SM57 ilmestyi 1960-luvun lopussa, malli on saavuttanut ääniteknikkojen keskuudessa legendaarisen aseman luotettavana kapulana, joka sopii erityisen hyvin kitaravahvistimen tai virvelirummun eteen.
Ei ihme siis, että alkuperäisen klassikon asema on hyvin samantapainen kuin Fender Stratocasterin kitaramaailmassa. SM57:ää on kopioitu jo pitkään, ja sitä kopioidaan yhä.
Nykyaikaiset herttakuvioiset dynaamiset mikit perustuvat edelleen pitkälti Shuren alkuperäiseen keksintöön, mutta niissä on usein parempi kosketusäänten vaimennus, tehokkaammat magneetit ja usein myös superherttakuvio. Superherttamikki voi olla parempi valinta silloin, kun lavamonitorointi hoidetaan stereona kahdella lattiamonitorilla.
Ensimmäiset kondensaattorimikrofonit esiteltiin samoihin aikoihin kuin nauhamikrofoni. Konkkamikki on aktiivinen mikrofoni: se tarvitsee toimiakseen sähköä paristosta, virtalähteestä tai phantomivirtana mikkijohdon välityksellä.
Kondensaattorimikin kapseli on nimensä mukaisesti kondensaattori, jossa yksi elektrodi on jäykkä (rei’itetty takalevy) ja toinen liikkuva (ohuen ohut membraani). Membraanin värähtely aiheuttaa tasavirtaisessa käyttövirrassa hyvin pieniä kapasitanssimuutoksia, joista tehdään mikrofonin sisäisessä esivahvistimessa vaihtovirtainen audiosignaali.
Ensimmäiset kondensaattorimikrofonit olivat joko pallo- tai kahdeksikkomikrofoneja, mutta valmistajat keksivät nopeasti ratkaisuja, joiden ansiosta monissa malleissa suuntakuviota voi vaihtaa kätevästi.
Konkkamikrofonia on kolmea sorttia: isokapselinen, pienikapselinen eli kynämikrofoni sekä elektreettimikrofoni.
Vaikka konkkamikrofonit olivat alussa mekaanisesti suhteellisen herkkiä, nykyään saa erittäin laajan valikoiman myös kovaa kiertue-elämää kestäviä iso- ja pienikalvoisia konkkamikkejä. Klassisten soittimien lisäksi konkkamikrofoneja käytetään livenä laajasti esimerkiksi rumpusetin overheadeina ja haitarimikrofoneina sekä puhaltimien kanssa.
Akustista kitaraa voi äänittää studiossa monella hyväksi havaitulla tavalla. Mitä kauempana mikrofoni on kitarasta, sitä parempi äänityshuoneen akustoinnin ja äänieristämisen on syytä olla.
Tämä on syy siihen, miksi kotistudiossa lähimikitys yhdellä mikrofonilla on selvästi suosituin ja toimivin metodi. Moni aloittelija tekee kuitenkin sen virheen, että laittaa mikrofonin suoraan kitaran ääniaukon eteen. Se toimii vain harvoin hyvin, koska ääniaukko on kitaran bassoportti – sieltä poimittu ääni on tavallisesti hyvin bassovoittoinen.
Paljon paremmat lähtökohdat saat sijoittamalla mikrofonin otelaudan eteen kaulaliitoksen kohdalle, ehkä hieman ääniaukkoa päin käännettynä…
…tai tallan lähistölle viistosti ääniaukkoa päin.
Kummassakin tapauksessa mikrofoni poimii melko tasapainoista signaalia, jossa on mukana sopiva annos plektra- tai sormiatakkia.
Kolmas, hieman harvinaisempi tapa on laittaa mikrofoni soittajan eteen pään korkeudelle niin, että kapseli on kohdistettu alaspäin. Kitaran soundi on silloin hieman pehmeämpi ja lähempiänä sitä, mitä soittaja itse kuulee.
Kokeileminen kannattaa: jos kitarasi kuulostaa sinusta hyvältä jollain muullakin tavalla mikitettynä, kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista.
Mikrofonityypin valinta riippuu pitkälti budjetista ja soundimieltymyksestä. Vaikka nettifoorumeilla hehkutetaan kondensaattorimikkejä ainoana järkevänä valintana akustiselle kitaralle, totuus on, että yhdellä laadukkaalla dynaamisella mikillä pääsee jo todella pitkälle.
Vaikka moni pitää nykyään Shuren SM57:ää vakiotyökaluna kitarakaapin äänittämiseen, suurin osa 1960- ja 70-luvun klassikoista on todellisuudessa äänitetty konkkamikrofoneilla ja usein hieman kauempaa kuin aidossa lähimikityksessä.
Lähimikityksen suuret edut ovat kuitenkin siinä, ettei vahvistimen tarvitse soida niin lujaa ja että ei-toivottuja häiriöääniä pystyy rajoittamaan tehokkaasti. Molemmat ovat tärkeitä etenkin kotioloissa.
Lähimikityksessä mikrofonikapselin tarkka asento kaiuttimeen nähden korostuu soundissa.
Kaiuttimen keskellä mikrofoni poimii todella mehukasta signaalia, jossa on runsaasti ylämiddleä.
Puolivälissä keskikohtaa ja reunaa…
…ja kaiuttimen reunalla ääni muuttuu yhä ohuemmaksi ja vähemmän purevaksi.
Jos laittaa mikrofonin keskelle mutta hieman viistosti, mukaan tulee pieni annos nasaalisuutta. Seuraavassa klipissä järjestys on: kaiuttimen keskikohta – puolivälissä – reunalla – keskellä viistosti.
Kahdella mikrofonilla voi stereoäänityksen lisäksi löytää mielenkiintoisia soundeja myös monona, jos laittaa mikit tahallaan eri etäisyyksille kaiuttimesta. Lähimikin poimimaan perussoundiin voi lisätä toisen mikin kautta syntyviä vaihevirheitä, jotka aiheuttavat enemmän tai vähemmän rajuja muutoksia soundissa. Vahvistin voi kuulostaa hieman siltä, kuin kyseessä olisi jumiin jäänyt flangeri tai phaser.
Seuraavassa klipissä ensimmäinen pätkä on äänitetty kahdella mikrofonilla, joilla on sama etäisyys kaiuttimeen. Seuraavissa pätkissä toinen mikeistä siirtyy aina vain kauemmas vahvistimesta.
Kirjoittaja: Martin Berka
Lue myös Kitaran äänittäminen kotona, jossa käydään läpi äänitysohjelmat ja laitteet.
Kurssilla käydään signaaliketju ja mikitys läpi ammattilaisen kanssa.
Katso Äänittämisen perusteet →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
