Tämä testi on tehty vuonna 2017. Mallikohtaiset tiedot ja hinnat ovat testihetkeltä, mutta kitaratyyppien taustat ja valintaperusteet pätevät edelleen.
Lyhyt vastaus: Heavykitaran tärkein yksittäinen ominaisuus on tallahumbucker: se on häiriövapaa ja tehokas, mikä on välttämätöntä runsaalla säröllä. Muut tyypilliset piirteet – shape-muodot, Floyd Rose -vibra, 24 nauhaa ja syvät soololovet – ovat makuasioita, jotka valitaan sen mukaan mitä ja missä vireissä soittaa.
Heavy metal ja hard rock alatyylilajeineen ovat olleet Suomessa pitkään suosittuja, minkä vuoksi näihin tyyleihin soveltuvat kitaramallit menestyvät markkinoilla tasaisen hyvin.
Mutta millainen on oikeaoppinen heavykitara? Onko sellaista kitaratyyppiä olemassakaan? Oikea vastaus on tietysti "juu ja ei".
Hard rockin määritti sen syntyaikoina 1960-luvun lopulla soitinvalintojen sijaan musiikkityyli ja tietynlainen imago. Jimmy Page soitti Led Zeppelinin alkuaikoina Fender Telecasterilla, joka tunnetaan nykyisin etenkin country- ja blueskitarana. Black Sabbathin Tony Iommi taas soitti aluksi Stratocasterilla, kunnes rikkoutunut tallamikrofoni pakotti hänet käyttämään varakitaraansa, Gibson SG Junioria. Myöskään Jimi Hendrixin Stratocasterilla tuottamat äänet eivät olleet lähelläkään putipuhdasta Buddy Holly -soundia.
Ennen pitkää raskaan musiikin kitaristit kuitenkin löysivät lähes kaikki heavykitaran tärkeimmän peruspilarin – tallahumbuckerin.
Kaksikelainen humbucker on kahdesta syystä ihanteellinen heavymikrofoni.
Ensimmäinen syy on häiriövapaus. Se nousee sitä tärkeämmäksi mitä enemmän gainia eli säröä soittaja käyttää, koska särö korostaa häiriöääniä. Jimi Hendrixillä oli jatkuvasti ongelmia Stratocasterin yksikelaisten mikrofonien kanssa: ne poimivat signaaliin runsaasti sähkömagneettista hurinaa ja ajoittain jopa poliisin ja palokunnan radiopuhelinliikennettä.
Toinen etu on humbuckerin suurempi lähtöteho, jonka ansiosta särösoundeja oli 1960-luvulla helpompi tuottaa. Säröpedaalit olivat silloin vasta lapsenkengissä, ja vahvistinvalmistajien näkökulmasta särö oli putkitekniikan ei-toivottu lieveilmiö. Kerrotaan, että Bluesbreakersin niin sanottu Beano-levy vuodelta 1966 oli vähällä jäädä levyttämättä, koska studion äänittäjä ei olisi halunnut nauhoittaa Eric Claptonin säröistä soundia (Les Paul Standard ja Marshall-kombo). Niin uusi asia särö vielä silloin oli.
Raskaassa musiikissa nähdään usein epätavallisen muotoisia kitaroita, joista käytetään englanniksi nimitystä shape guitars. Shape-kitarat tulivat muotiin 1970-luvun alussa, mutta niiden juuret ulottuvat 1950-luvulle.
Vuosi oli 1957, ja Gibsonin pomolla Ted McCartylla oli tullut mitta täyteen. Sen jälkeen kun uusi kalifornialainen yritys Fender oli esitellyt kaksi kummallista lankkukitaraa – Telecasterin ja Stratocasterin – perinteikäs Gibson oli alkanut leimautua vanhanaikaiseksi. Jopa Gretsch, joka oli aluksi jyrkästi vastustanut lankkukitaroita, oli tuonut markkinoille värikkäitä ja kimaltelevia malleja. Gibsonin oma Les Paul -mallisto möi kohtuullisen hyvin, mutta firmalla oli imago-ongelma: Gibsonit olivat "isin kitaroita".
McCarty käynnisti sisäiset aivoriihet, joiden tuloksena syntyi parikymmentä luonnosta. Niistä kolme valittiin patentoitavaksi, ja lopulta kaksi päätyi tuotantoon – kulmikas Gibson Explorer ja nuolta muistuttava Flying V.
Gibson sai NAMM-messuilla aikaan toivomaansa kohua, mutta molemmat mallit olivat myynnillisesti floppeja. Explorereita valmistettiin muutamia kymmeniä ja Flying V:itä reilu sata.
Nykyperspektiivistä McCarty oli selvästi aikaansa edellä. Flying V:stä tehtiin uudistettu versio 1960-luvun lopulla – Hendrixillä oli musta vuoden 1967 V – ja ensimmäinen Explorer-uusintapainos tuli markkinoille 1970-luvulla. Nykyään nämä kaksi mallia ovat ikonisia heavykitaroita, joista moni uudempi shape-kitara on saanut selviä vaikutteita.
Floyd Rose keksi 1970-luvun lopulla ratkaisun Strato-vibratallan vireongelmiin, jotka ilmenevät vähänkään rajummassa käytössä. Rose otti lähtökohdaksi Strato-tallan toimintaperiaatteen, mutta paransi huomattavasti laakerointia ja lisäsi järjestelmään lukittavat tallapalat ja lukkosatulan.
Alkuperäisessä Strato-vibrassa kielet liikkuvat käytön aikana satulaurissaan, ja vibrakammen alas painaminen nostaa kielet irti tallapaloista. Kun kammesta päästää irti, kielet eivät välttämättä palaa alkuperäisiin asentoihinsa vaan saattavat jäädä hieman jumiin uriin – siksi vire ei pidä. Floyd Rose -vibra, jota Suomessa kutsutaan usein floikaksi, pitää vireen juuri siksi, että tallan ja satulan kielilukot estävät ylimääräiset liikkeet.
Eddie Van Halen oli yksi varhaisimmista Floyd Rose -tallan käyttäjistä, ja Van Halenin suuresta suosiosta alkoi 1980- ja 1990-lukujen floikkabuumi.
Nykyisin floikka ei ole enää pakollinen varuste. Yksi syy on se, että monet bändit käyttävät samassa setissä eri vireitä. Floikan etu on juuri vireen muuttumattomuus, mutta samat lukitukset yhdessä kelluvan tallan kanssa estävät vireen vaihtamisen kesken keikan. Jos biisit ovat eri vireissä, vaihtoehtoja on käytännössä kaksi: kitara kiinteällä tallalla tai pitkä rivi floikkakitaroita valmiiksi eri vireisiin säädettyinä.
Heavysoittoon kuuluva komppikäden tekniikka on oma lukunsa – siihen pureudutaan Heavy-komppaus ja tekniikka -kurssilla. Soundin rakentamisesta kerrotaan kirjoituksessa Miten saada hyvä heavy-soundi.
Testissä on kuusi heavykitaraa, joiden hinta sijoittui testihetkellä 440 ja 660 euron välille. Jo tästä hintaluokasta löytyy asiallisia soittimia, joilla edistynytkin kitaristi soittaa mielellään.
Mukana on kolme perinteisempää heavykitaraa (Epiphonet ja Tokai) sekä selvästi nykyaikaisempi kolmikko (LTD ja Schecterit). Edetään aakkosjärjestyksessä.
Tämä kitara on shape-kitaroiden kummisetä – Epiphonen rajoitettu uusintapainos vuoden 1958 Gibson Explorerista.
Uutta tässä kiinalaisvalmisteisessa Limited Edition Explorerissa on se, että se on veistetty esikuvansa mukaan korinapuusta. Aiemmissa versioissa käytettiin muita puulajeja, jotka verhoiltiin korinaviiluilla ja kellertävällä viimeistelyllä, mutta tässä korina on sekä rungon että kaulan materiaali.
Korina (Terminalia superba, kutsutaan myös limbaksi) on afrikkalainen, ei-uhanalainen puulaji, joka muistuttaa ulkonäöltään hyvin vaaleaa mahonkia. Gibson päätyi siihen aikoinaan, koska halusi Explorerin ja Flying V:n poikkeavan muidenkin ominaisuuksien kuin muodon osalta muusta mallistosta. Explorer jätettiin läpikuultavan kellertäväksi.
Ihannetapauksessa korina on myös selvästi kevyempää kuin Gibsonin laajalti käyttämä mahonki. Epiphonen tehdas on ollut ilmeisen huolellinen puuvalinnoissaan, koska testiyksilö on erittäin kevyt – etenkin Explorerin kokoon nähden.
Runko on koottu viidestä vierekkäisestä palasta, mutta edestä ja takaa se näyttää viilujen ansiosta kaksiosaiselta eli bookmatch-tyyliseltä. Korinakaulaan on lisätty erillinen kappale korkoa varten sekä erillinen lapa, jonka liimaliitos on toisen nauhan alla.
Explorerissa on kuusi kultaista Grover Mini-Rotomatic -viritintä. Satula on veistetty keinotekoisesta luusta, ja ruusupuisessa otelaudassa on 22 medium-kokoista nauhaa.
Kultateema jatkuu tune-o-matic-tallassa, palkkimaisessa kieltenpitimessä eli stopbarissa sekä mikrofonien metallikuorissa.
Mikrofoneiksi on valittu Epiphonen vintage-tyylisiä malleja: kaulassa Alnico Classic ja tallassa Alnico Classic Plus. Valinta tehdään kolmiasentoisella vipukytkimellä, ja passiivielektroniikasta löytyy kummallekin humbuckerille oma volume-säädin sekä yhteinen master tone.
Työnjälki on kauttaaltaan siistiä. Kaulaprofiili on erittäin mukava, keskipaksu D, ja testisoittimen säädöt ovat kohdallaan: basso-E:n korkeus 12. nauhan kohdalla on 2,4 mm ja diskantti-e:n 1,9 mm. Gibson-mensuurin ja 12 tuuman otelautaradiuksen ansiosta soittaminen on vaivatonta.
Soundi on hyvin lähellä Gibson SG:tä, ja sustain on lujemman kaulaliitoksen ansiosta ehkä jopa hieman pidempi.
Lisätiedot: Into-Luthman
Epiphonen Flying V -uusintapainos eroaa Korina Explorerista lähinnä lavan ja rungon muodoilta sekä virityskoneistojen ja kieltenpitimen osalta.
Runko on tehty kolmesta vierekkäisestä palasta, ja siihen on sovitettu eteen ja taakse bookmatch-korinaviilut. Korinakaula on tässä mallissa yksiosainen lavan yläpuolta lukuun ottamatta.
Flying V:ssä käytetään laadukkaita vanhojen Kluson-virittimien mukaelmia. Yläsatula on keinoluuta, ja kitarassa on 22 keskikokoista nauhaa.
Mallissa on samat mikrofonit ja sama Epiphone LockTone -talla kuin Explorerissa, mutta kielet pujotetaan rungon ja kultaisen, bumerangia muistuttavan peräkappaleen läpi. Säätimet ovat samat.
Tämä kitara on jopa kevyempi kuin katsauksen toinen Epiphone, ja kaulaprofiili on sama mukava D. Testikitara soi täysin rämisemättä 010-kielisatsilla ja kevyellä tatsilla (basso-E 2,2 mm, diskantti-e 1,6 mm).
En tiedä, meneekö ero yksilövaihtelun piikkiin vai johtuuko se erilaisesta kieltenpitimestä, mutta tämä Korina Flying V soi minun korviini aavistuksen kirkkaammalla äänellä kuin Korina Explorer -testiyksilö.
Lisätiedot: Into-Luthman
Nykyaikainen LTD M-100FM on Indonesiassa valmistettu superstrato. Superstratoksi kutsutaan epävirallisesti sähkökitaroita, joiden runko muistuttaa Fender Stratocasteria mutta joissa on humbucker-mikrofonit ja usein myös Floyd Rose -vibrato.
M-100FM:ssä on kolmiosainen lehmusrunko ohuella loimuvaahterakannella. Syvät soololovet ja vaahterakaulan ruuviliitoksen viiste helpottavat huomattavasti ylänauhoille pääsyä.
Lapa on niin sanottu käänteinen lätkämaila, jossa virittimet ovat lavan alareunassa. LTD:n nykyaikaiset virittimet ja Floyd Rose -systeemi on viimeistelty mustalla kromipinnoitteella. Ruusupuuotelautaan on siististi asennettu 24 jumbo-kokoista nauhaa.
Tässä LTD-kitarassa on laadukas korealainen Floyd Rose Special -talla sekä kaksi tehokasta LTD-humbuckeria (LH-105N ja LH-105B). Passiivielektroniikka tarjoaa master volumen, master tonen ja kolmiasentoisen mikkivalitsimen.
Työnjälki on hyvin siistiä ja testikitaran paino kohtuullinen. Kaulaprofiili on hyvin matala U – kaula sijoittuu vauhtikaulakategoriaan, muttei ole mielestäni liian ohut. Kielten korkeus on saatu säädettyä yllättävän matalaksi (ala-E 1,6 mm, ylä-e 1,2 mm) ilman että kielet rämisevät nauhoja vasten. Otelaudan radius on loivat 14 tuumaa.
Tämä LTD ei ole seinäruusu vaan käy suoraan kimppuun. Mikrofoneista löytyy tehoa vaikka muille jakaa, mutta myös reilusti avoimuutta ja diskanttia. Floikka toimii juuri niin kuin pitää, eikä vire kärsi rankemmastakaan käsittelystä.
Lisätiedot: Musamaailma
Indonesiassa valmistettu Schecter Omen S-II on nykyaikainen, kahdella humbuckerilla varustettu kitara, joka muistuttaa ulkonäöltään etäisesti Gibsonin SG-mallia – vaikka siinä on ruuvikaula ja pidempi Fender-mensuuri.
Omen S-II:ssa on kolmiosainen lehmusrunko ja vaahterasta veistetty kaula. Kaulan sulavalinjainen ruuvikiinnitys on toteutettu erillisillä alusprikoilla.
Virittiminä on laadukkaat Schaller-kopiot black chrome -värisinä. Yläsatula on veistetty Graph Techin itsevoitelevasta XL Black Tusq -materiaalista. Ruusupuuotelaudassa on 24 jumbo-kokoista nauhaa sekä goottityyliset helmiäismuoviupotukset.
Kielet pujotetaan rungon läpi, ja talla on mustaksi kromattu tune-o-matic.
Mikrofoneiksi on valittu kaksi tehokasta Schecter Diamond Plus -humbuckeria, jotka voi halutessaan puolittaa tone-säätimeen piilotetulla nostokytkimellä. Passiivielektroniikka koostuu master volumesta, master tonesta ja kolmiasentoisesta mikrofonivalitsimesta.
Testiyksilön paino on maltillinen ja kaulaprofiili suhteellisen laakea C. Tämä Schecter on todella helpposoittoinen, etenkin hyvien säätöjensä (basso-E 2,2 mm, diskantti-e 1,7 mm) ja otelaudan 14 tuuman radiuksen ansiosta.
Vaikka mikrofonit ovat melko tehokkaat, puhtaastakin soundista löytyy riittävästi dynamiikkaa ja avoimuutta. Myös puolitettuina mikrofonit kuulostavat minusta hyvin käyttökelpoisilta, ja särösoundeista löytyy aimo annos potkua sekä SG-tyyppisille kitaroille ominainen selkeys.
Lisätiedot: Soundtools
Schecterin mattamusta Stealth C-1 valmistetaan Etelä-Koreassa. Kyseessä on kiinteällä tallalla varustettu superstrato liimatulla kaulalla.
Runko ja kaula on veistetty mahongista. Kaulaliitos on firman itse kehittämä Ultra-Access-liimaliitos, joka on erittäin sulava. Rungon etupuoli on reunalistoitettu mustalla muovilla.
Virittimet ovat laadukkaita mustia Schaller-tyylisiä, ja satulana on XL Black Tusq. Reunalistoitetusta ruusupuuotelaudasta löytyy 24 jumbo-kokoista nauhaa sekä pistemäiset otelautamerkit.
Schecterin nykyaikainen kiinteä musta talla on rakenteeltaan sopivan jämäkkä, ja kielet pujotetaan tässäkin kitarassa rungon läpi.
Diamond SuperRock-II -mikrofonit poikkeavat rakenteeltaan ratkaisevasti perinteisestä Gibson-kaavasta. Lähes kaikissa tavanomaisissa humbuckereissa yksi magneetti lepää koko mikrofonin pituudelta kelojen alla, napapalojen välissä. SuperRock-II:ssa on sen sijaan kuusi tankomagneettia kummassakin kelassa, mikä vastaa suunnilleen sitä, että kaksi tuhtia Fender-yksikelaista olisi kytketty yhdeksi humbuckeriksi.
Säätimistä löytyy master volume ja master tone (nostokytkimellä mikkien puolitus) sekä kolmiasentoinen mikkivalitsin.
Testissä käynyt Stealth C-1 on mukavan kevyt kitara pitkällä Fender-mensuurilla. Kaulaprofiiliksi on valittu hieman loivennettu C. Otelaudan loiva kaarevuus (14 tuumaa), korkeat nauhat ja hyvät säädöt (basso-E 2,0 mm, diskantti-e 1,5 mm) tekevät soittimesta todella mukavasti soitettavan.
Puhtaassa soundissa SuperRock-II-mikrofoneissa on melko murea ja voimakas ote. Puolitettuina mikrofonit soivat minun korviini hieman liian terävästi. Särösoundeissa on hyvin selkeä atakki ja mukavan tuhti keskialue laulavia liidejä varten.
Lisätiedot: Soundtools
Tokain ALC-50JS on hyvin perinnetietoinen versio 1980-luvun Gibson Les Paul Customista muutamalla kosmeettisella lisäominaisuudella. Tämän kiinalaisen kitaran esikuva on entisen Whitesnake-kitaristin John Sykesin henkilökohtainen LP Custom, johon mestari on lisännyt kromatut mikkikehykset ja peilipleksin.
Reunalistoitettu runko koostuu kaarevasta vaahterakannesta ja mahonkisesta takaosasta. Tässä mallissa myös kaula on vaahteraa, ja se on liitetty runkoon perinteisesti liimaamalla.
Lapaa koristaa monikerroksinen reunalistoitus sekä kaunis helmiäisupotus. Kitarassa on Gotoh-tyyliset nykyaikaiset virittimet, joissa on Klusoneista tutut tulip-nupit. Satula on aitoa naudanluuta. Ruusupuinen otelauta on reunalistoitettu, ja siinä on 22 medium jumbo -nauhaa. Suorakulmion muotoiset otemerkit on tehty helmiäismuovista.
Perusversioon on asennettu kaksi Tokai LSC-F -mikrofonia, mutta saimme maahantuojalta testiin Seymour Duncan JB -tallahumbuckerilla modatun version.
Passiivielektroniikka on perinteinen: kummallekin mikrofonille omat volume- ja tone-säätimet sekä kolmiasentoinen vipukytkin mikrofonivalitsimena.
ALC-50JS on joukon painavin kitara, mutta sen neljä ja puoli kiloa eivät ole harvinaisuus 1970- ja 1980-luvun Gibsoneissakaan. Leveän hihnan paikka siis. Kaulaprofiili on mukavan täyteläinen, keskipaksu D. Kitara saapui testiin todella kunnianhimoisella setupilla (ala-E 1,6 mm, ylä-e 1,4 mm), ja jouduin hieman nostamaan tallaa, koska soittotuntuma oli raskaan käden soittajalle jo liiankin vaivaton – vaikka alkuperäisilläkin säädöillä kitara toimi moitteettomasti.
Tokai LSC-F -kaulamikrofoni on hieman vintagea kuumempi, kuten John Sykes -teemaa kunnioittaen kuuluukin, minkä ansiosta se sopii hyvin myös tuhdimman Seymour Duncan JB -tallahumbuckerin aisapariksi.
Lisätiedot: Musamaailma
Perinteisemmät mallit – Epiphonet ja Tokai – palvelevat parhaiten soittajaa, joka hakee klassista hard rock- ja heavysoundia ja pärjää kiinteällä tallalla. LTD ja Schecterit taas on suunnattu modernimpaan soittoon: matalat kaulat, 24 nauhaa, syvä pääsy ylänauhoille ja tehokkaammat mikrofonit.
Käytännön valinta ratkeaa yleensä kahteen kysymykseen: tarvitsetko vibratallaa, ja soitatko useassa eri vireessä. Jos vastaus jälkimmäiseen on kyllä, kiinteä talla on lähes aina järkevämpi.
Kirjoittaja: Martin Berka
Heavy-komppaus ja tekniikka -kurssilla käydään läpi ne otteet, joita raskas musiikki vaatii.
Katso Heavy-komppaus ja tekniikka →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
