Fender Stratocaster on sähkökitaroiden kiistaton ykkönen. Se on maailman myydyin ja kopioiduin malli ja erittäin suurella todennäköisyydellä myös eniten äänitetty sähkökitara. Monien mielestä Stratocaster on yhä lankkukitaroiden kultastandardi sekä ergonomisesti että soundiltaan.
Lyhyt vastaus: Stratocaster syntyi vuonna 1954, kun Fenderin muusikkoneuvonantajat pyysivät Telecasteria mukavampaa runkoa ja kunnollista vibratallaa. Kaarrettu runko, kolme mikrofonia ja synkronoitu vibratalla ratkaisivat molemmat toiveet. Nykyään Strato-tyylisen kitaran saa kaikissa hintaluokissa – tässä testissä neljä mallia 300 ja 555 euron väliltä.
Vuonna 1953 Fender Instruments ei ollut enää varsinaisesti startup-yritys mutta silti vielä melko uusi ja pieni firma. Fender oli kuitenkin saavuttanut jo hyvän maineen luotettavien vahvistimien ja ammattitason steel-kitaroiden valmistajana.
Kolme vuotta aikaisemmin Leo Fender, firman perustaja ja pomo, oli haastanut perinteiset sähkökitarafirmat esittelemällä brändin omat Esquire- ja Telecaster-lankkumallit. Nämä eivät olleet maailman ensimmäisiä lankkukitaroita – Rickenbacker ehti ensin lap steel -kitaralla jo 1930-luvulla – mutta Esquire ja Telecaster olivat ensimmäisiä sarjatuotettuja lankkukitaroita, joita soitettiin tavalliseen tapaan eikä sylissä. Vuonna 1951 Leo Fenderin tiimi keksi jopa aivan uuden soittimen, lankkumallisen sähköbasson (Fender Precision).
Fenderin legendaarisen tuotantopäällikön Forrest Whiten mukaan ne ihmiset, jotka pitivät Leo Fenderiä hieman kummallisena Telecasterin julkaisun jälkeen, olivat varmoja hänen olevan täysin hullu, kun Precision esiteltiin. Siitä huolimatta Fenderin mullistavat Telet ja Presarit alkoivat myydä, etenkin countrykitaristien ja -basistien suosimina.
Countrymuusikko Bill Carson halusi vuonna 1951 kovasti soittaa Fenderin uudella Telecasterilla, mutta hänen lompakkonsa ei ollut riittävän paksu. Hän neuvotteli asiasta Leo Fenderin kanssa, ja koska Carson oli Fenderin lempibändin soolokitaristi, he tekivät yhden Fender Instrumentsin ensimmäisistä endorsersopimuksista. Carson sai Telecasterin ja upouuden Fender-kombovahvistimen hyvin pientä kuukausivuokraa vasten, ja vastineeksi hän toimisi firman neuvonantajana ja koekaniinina. Järjestely sopi molemmille, vaikka Leo Fenderillä olikin tapana ilmestyä välillä Carsonin keikoille ja vaihtaa muina miehinä vahvistimen asetukset tai jopa komponentit kesken biisin.
Viihdetaiteilija Rex Gallion oli toinen tunnettu kalifornialainen muusikko, josta tuli varhaisessa vaiheessa firman neuvonantaja ja endorseri.
Ajan mittaan sekä Gallionilta että Carsonilta tuli hyvin samansuuntaista palautetta: Telellä on loistava soundi ja soitettavuus, mutta sen kulmikas tasakanttinen runko ei ole niin mukavan tuntuinen kuin ammattimuusikko toivoisi. Carsonin sanoin hän halusi kitaran, joka istuu kehoa vasten kuin cowboy-paita – ja ne istuivat 1950-luvulla tiukasti. Lisäksi kumpikin toivoi kitaraan mekaanista vibratoa, joka olisi "ainakin yhtä hyvä kuin Bigsby".
Leo Fenderin suunnittelutiimi alkoi vuoden 1953 alussa kehittää firmalle uutta kitaramallia. Mukana oli Fenderin oikea käsi George Fullerton, kitaristi, joka tuli töihin Fenderille jo vuonna 1949. Hänestä ja Leo Fenderistä tuli elinikäiset ystävät ja liikekumppanit – myös sen jälkeen kun he lähtivät Fender-firmasta. Fullerton oli mukana sekä alkuperäisessä Music Man -yrityksessä että G&L Instrumentsissa (G&L = George ja Leo). Kolmas Stratocasterin suunnittelija oli havaijilainen multi-instrumentalisti ja insinööri Freddie Tavares, joka soitti muun muassa Warner Brothersin Looney Tunes -animaatiosarjan tunnarin aloittavan steel-kitaraliu'un.
Uuden kitaramallin runko syntyi suhteellisen nopeasti: se oli pienennetty versio Precision-basson vastineesta, johon lisättiin pehmeitä viisteitä (Contour Body) sekä etu- että takapuolelle.
Leo Fender tuli sähkökitaroihin putkiradioiden ja -vahvistimien kautta, minkä takia elektroniikka oli yksi hänen lempiaiheistaan. Hän kehitti Stratolle uuden mikrofonimallin, joka perustui Telecasterin kaulamikrofoniin mutta oli hieman tehokkaampi. Tuotantoa helpotettiin asentamalla koko elektroniikka – jakkilähtöä lukuun ottamatta – isoon muovipleksiin.
Alkuperäisessä kitarassa oli kolme mikkiä, kolmiasentoinen kytkin ja kolme säädintä (volume, kaulamikin tone, keskimikin tone). Viisiasentoinen kytkin astui virallisesti kuvaan vasta 1970-luvun loppupuolella.
Fenderin suunnittelijat tiesivät hyvin, että kaikki ylimääräinen kitka kielissä johtaa suoraan vireongelmiin vibratoa käytettäessä.
Ensimmäinen versio Strato-vibrasta oli kaksiosainen, ja se pääsi ihme kyllä jopa esituotantovaiheeseen. Järjestelmässä oli tallasta erillinen, jousilla toimiva ja runkoon upotettu vibratomekanismi sekä sen pariksi kitkaa vähentävä rullatalla. Herrat Fender, Fullerton ja Tavares uskoivat tähän versioon niin paljon, että tuotantolinjalla oli jo aloitettu tarvittavien osien valmistus – kunnes Bill Carson vihelsi jutun poikki. Hän oli ottanut uusimman prototyypin mukaan keikalle ja huomasi, että kitara kuulosti halvalta banjolta. Vireisyys oli ensiluokkaista, mutta vibran kevyt mekaniikka imi itseensä lähes kaiken sustainin: se toimi kuin jousitus, joka poisti tahattomasti kielten värähtelyä.
Hyvässä vibratossa tarvittiin siis myös riittävästi massaa soundin ja sustainin takia. Lopulta Fenderin tiimi sai inspiraationsa mekaanisesta vaa'asta. Vibratosta tehtiin yksiosainen ja sen pohjalevy laakeroitiin kuutta ruuvia vasten. Pohjalevyn alla, rungon sisällä, on suhteellisen paksu vibrablokki, johon kitaran kielet kiinnitetään. Kieltenvedon vastavoimana toimivat blokkiin kiinnitetyt pitkät jouset – alun perin niitä käytettiin viisi kappaletta – joita pystyy säätämään runkoon ruuvatulla metallikammalla. Stratocasterissa on säädettävät tallapalat kaikille kuudelle kielelle; alkuperäisessä versiossa ne ovat ruostumatonta teräspelttiä.
Jostain kumman syystä Leo Fender – jolla ei ollut musiikillista taustaa – oli saanut jo 1940-luvulla termit tremolo ja vibrato sekaisin. Tremolo on äänenvoimakkuuden rytmistä vaihtelua, kun taas vibrato tarkoittaa sävelkorkeuden syklistä vaihtelua. Tämän vuoksi monien Fender-vahvistimien nimissä lukee edelleen "Vibrato", vaikka vahvistin tarjoaa sisäänrakennettua tremoloa. Vastaavasti Fender antoi uudelle vibratolleen virallisen nimen Synchronized Tremolo, minkä takia kitaristit puhuvat etenkin englanniksi vibratallan sijasta tremolosta.
1954–1958. Alkuperäinen Strato oli saatavilla ainoastaan yksiosaisella vaahterakaulalla. Saarnirungon väritys oli lähes aina kahden värin sunburst tummanruskeasta keltaiseen. Pleksi oli yksikerroksinen ja valkoinen. Noin vuodesta 1957 alkaen sai lisämaksua vastaan myös erivärisiä runkoja (Custom Colors).
1959–1965. Vuodesta 1959 alkaen Fender siirtyi kaikissa kauloissaan ruusupuuotelautaan. Rungon standardiväritys oli yhä sunburst, mutta nyt tummanruskean ja keltaisen väliin tuli punainen kaistale (3-Tone Sunburst). Samalla siirryttiin suosaarnesta leppään runkopuuna, ja Custom Colors -kitarat yleistyivät selvästi. Pleksi oli nyt kolmikerroksinen (valkoinen, musta, valkoinen), ja sen uusi materiaali oli selluloidi – siksi ylin kerros vaikuttaa hieman vihertävältä.
1966–1971. Selluloidi on hyvin tulenarka materiaali, minkä takia 1960-luvun loppupuolella siirryttiin kolmikerroksiseen muoviin. Noin vuodesta 1968 alkaen Stratocasterien lapaa suurennettiin, ja vaihtoehtona tarjottiin taas vaahteraotelautoja. Juuri tämän aikakauden Stratot olivat kovasti Jimi Hendrixin mieleen.
1970-luku. Kaulaliitos muutettiin neliruuvisesta kolmiruuviseksi erillisellä kaulakulman säätöruuvilla (Tilt-Neck), kaularaudan säätö siirtyi lavan puolelle (bullet truss rod), ja runkopuuksi valittiin jälleen saarni paksulla Thick Skin -viimeistelyllä. Soundin kannalta ratkaisevin ero on muutettu vibratalla, jossa pohjalevy ja blokki valettiin yhtenä kappaleena kevyestä valumetallista. Myös tallapalat tehtiin samasta materiaalista.
1985 eteenpäin. Vuonna 1985 koko Fender-yhtiö siirtyi uusille omistajille. Koska kauppaan kuuluivat kaikki firman patentit sekä jo valmistetut soittimet ja osat mutta ei Fenderin suurta tehdasta, USA-tuotanto seisoi käytännössä kokonaan lähes puolitoista vuotta. Firman uusi tuleminen alkoi vuosina 1986–87 kahdella pääväylällä: vintage-tyylisten soittimien valmistuksella (reissue) ja loistavasti uudistetulla American Standard -sarjalla.
Tämän jälkeen Strato-variaatioiden kirjo on kasvanut erittäin monimuotoiseksi. On humbuckereilla tai P-90-mikrofoneilla varustettuja malleja sekä aktiivisella elektroniikalla tai Floyd Rose -lukkovibralla varustettuja versioita. Nimikkomallien tarjonta on laaja, ja Squier-brändin ansiosta aidon, lisensoidun Straton saa nykyään jokaisessa hintaluokassa.
Testi on tehty vuonna 2021, joten hinnat ovat testihetkeltä. Koronapandemian saatavuusongelmien takia näiden soittimien hintahaarukka on tavallista laajempi, 300 ja 555 euron välillä. Edetään vaihteeksi käänteisessä aakkosjärjestyksessä.
Yhdysvaltalaisen soitinrakentajan Rich Lasnerin vuonna 1989 kehittämä Pacifica-sarja on vuosien mittaan saanut monia faneja, koska se on pieteetillä nykyaikaistettu jatkumo vuonna 1954 syntyneelle klassikkomallille.
Pacifica 112V on sarjan edullisesta päästä. Kyseessä on HSS-kitara eli Strato-tyylinen sähkökitara, jossa on tallamikrofonina humbucker (H) sekä yksikelaiset keski- ja kaulamikki (SS).
Perusainekset ovat perinteisiä: vaahterakaula vaahteraotelaudalla on ruuvattu kiinni leppärunkoon. Otelautaan on asennettu hyvin siististi 22 vintage-kokoista nauhaa. Kaularaudan säätöruuvi löytyy sulavamuotoisen mustan satulan vierestä, joten kaulaa ei tarvitse irrottaa säätöä varten.
Metalliosat ovat edullista mutta moitteettomasti toimivaa laatua. Mukana ovat nykyaikaiset koteloidut virittimet sekä vintage-tyylinen vibratalla valumetallisilla tallapaloilla ja ohuella, Floyd Rose -kokoisella vibrablokilla.
Elektroniikka on virtaviivainen mutta silti monipuolinen. Yamahan uuden sarjan Alnico-mikrofonit on liitetty viisiasentoiseen kytkimeen sekä master volume- ja tone-säätimeen. Tehokasta tallahumbuckeria varten tone-potikassa on nostokytkin, jolla mikrofonin voi puolittaa kytkimen ykkösasennossa singlecoil-tyylisille soundeille. Kakkosasennossa humbucker on aina puolitettu, jotta Pacificasta lähtevät Stratolle tyypilliset välisoundit – juuri se sävy, jonka Mark Knopfler teki kuuluisaksi. Hänen soittoonsa voi tutustua Näppäilyklassikot: Sultans of Swing ja Little Wing -kurssilla.
Yamahan laadunvalvonta on legendaarinen, eikä Pacifica 112V poikkea siitä. Sain testikitaran avaamattomassa kuljetuslaatikossa, enkä joutunut tekemään soittimelle muuta kuin virittamään sen.
Satiinipintainen kaula tuntuu erinomaisen hyvältä: sen U-tyylinen profiili on samalla mukavan hoikka ja riittävän tuhti. Testikitara oli myös hyvin kevyt. Akustinen soundi on terve, ja myös vahvistettuna Yamaha on ilahduttava tapaus – tällä kitaralla riittää rahkeet muuhunkin kuin aloittelijan soittimeksi. Vibratallaa kannattaa käyttää lähinnä pientä hohtoa lisäävänä vehkeenä, koska rankalla kädellä soitettuna etenkin g-kielen vire menee helposti pieleen. Hank Marvin siis käy, Hendrix ei ihan yhtä hyvin.
Maahantuoja: F-Musiikki
Sire Revolutionin Larry Carlton S7 on katsauksen kallein malli, joka ei myöskään ole – Yamaha Pacifican tavoin – suora kopio Fenderin klassikosta vaan firman oma päivitetty näkemys aiheesta. S7 on HSS-mikityksellä varustettu soitin.
Larry Carlton -brändäyksellä Sire viestii, että se pyrkii tarjoamaan kaikissa sähkökitaroissaan ominaisuuksia, joita on tähän asti löytynyt vain kalliista custom shop -soittimista.
Yksi esimerkki on S7:n kaula, joka on lämpökäsiteltyä vaahteraa eli ikään kuin valmiiksi vanhennettu. Varsinaisessa kaulassa käytetään tummaa paahtoa, kun taas otelauta veistetään vaaleammasta vaihtoehdosta. Otelautaan on asennettu erittäin siististi 22 medium-kokoista nauhaa ja pistemäisiä helmiäisupotuksia. Otelaudan reunat ja nauhojen päät on pyöristetty esimerkillisen huolellisesti, ja lopputulos on, että upouusi kitara tuntuu hyvin sisäänsoitetulta vintagesoittimelta. Leppärunko tummalla sunburst-viimeistelyllä sopii lämpökäsiteltyyn vaahterakaulaan kuin nakutettu.
Myös metalliosien suhteen Sire satsaa laatuun: lavalta löytyvät firman omat lukkovirittimet, ja vibratallaksi on valittu hieno kelluva, kaksiholkkinen malli täysikokoisella blokilla. Vibran kampi työnnetään yksinkertaisesti paikoilleen, ja sen tuntumaa voi säätää pienellä kuusiokoloruuvilla.
Siren Alnico 5 -mikrofoneista tallahumbucker on teholtaan hyvin maltillinen. Sen ansiosta tallamikistä lähtee mukavan kermainen humbuckersoundi, mutta signaalitason hyppäys – etenkin puhtailla soundeilla – ei ole niin pistävä kuin monissa muissa HSS-kitaroissa. Kytkimen kakkosasennossa humbucker splitataan, mutta ykkösasennossa puolittavaa kytkintä ei ole.
S7 on katsauksen toiseksi painavin soitin mutta jää silti keskipainoisten kerhoon. Kaula on testinelikon isoin ja pyörein. Soundillisesti paksuhko kaula on lähes aina tervetullut ominaisuus, mutta osa kitaristeista suosii ohuempia profiileja – kannattaa siis kokeilla, miten se istuu omaan käteen.
Tämä malli soi erittäin kauniisti ja lämpimästi. Soundi sopii mielestäni paremmin Steely Danin, David Gilmourin ja Steve Lukatherin tyylisiin äänimaailmoihin kuin suoraan rautalankaan. Vibratallakin toimii ensiluokkaisesti – parempaa vireisyyttä saa ainoastaan floikasta. Gilmourin soittoon voi tutustua In the Style of David Gilmour -kurssilla.
Maahantuoja: Soundtools
Jos Siren testikitara edustaa Straton LA-virtauksia, Green Guitarsin tummansininen kaunotar ST Special Edition on Texas-tyylinen Strato-kopio.
Special Edition eroaa tavallisesta Green ST:stä näyttävän loimuvaahteraviilun ohella nimenomaan kuumista mikrofoneistaan. Vaikka Greenin Destiny-yksikelaiset pysyvät resistanssiltaan tyypillisen vintage-Strato-mikrofonin raameissa – jossain 5,9 ja 6,2 kilo-ohmin välillä – keraamisten magneettien ja sopivan käämilangan ansiosta niistä on saatu korkeampi signaalitaso sekä enemmän bassoa ja diskanttia.
Runko on tehty lepästä, ja sekä ruuvikaula että otelauta on veistetty vaahterasta. Nauhoja on 22 ja niiden profiili on medium jumbo. Kuten monissa nykyajan kitaroissa, runko on viimeistelty kiiltäväksi ja kaulaan on laitettu ohutta satiinipintaista lakkaa.
Kaularaudan säätöruuvin kanava on lavan puolella. Virittimet ovat nykyaikaisia koteloituja malleja, ja tallaksi on valittu laadukas kopio vintage-vibrasta – ainoastaan blokki on vintagea kapeampi.
Greenin omat Destiny CNC -mikrofonit on kytketty perinteisesti viisiasentoiseen kytkimeen ja kolmeen säätimeen. Master volumen lisäksi löytyy tone-säätimet kaula- ja keskimikrofonille; tallamikki menee aina suoraan volumesta lähtöjakkiin.
Kaulaprofiili on paksuudeltaan hyvin maltillinen ja nykyaikainen D, joka sopii melko varmasti lähes jokaiseen käteen. Painoltaan Green on samaa luokkaa Sire S7:n kanssa – ei kevyt muttei raskaskaan.
Soundiltaan ST Special Edition on oikea työkalu, jos etsit Stevie Ray Vaughanin tyylistä soundia – siihen pureudutaan Stevie Ray Vaughan -kurssilla. Tämän kitaran mehukkaasti soivat mikit saavat Fender Blackface -tyyliset putkivahvistimet laulamaan onnesta täysin ilman Tube Screamer -tyylisiä säröpurkkeja. Vintage-tyylinen vibratalla toimii odotetusti: rankassa käytössä vire ei aina pysy hyvänä, mutta sen kanssa oppii toimimaan.
Maahantuoja: Nordsound
Grass Roots on ESP Guitarsin alamerkki, joka tarjoaa suoria kopioita kitaramaailman tärkeimmistä klassikoista muusikkoystävälliseen hintaan.
G-SE-50R on suora kopio vuosien 1960–62 Fender Stratocasterista, ja testisoitin saapui henkeäsalpaavassa punaisessa metalliviimeistelyssä (Candy Apple Red). Leppärunkoon kiinnitetty ruuvikaula on vaahteraa ja viimeistelty kiiltävällä kirkaslakalla. Kuusikymmenluvun Stratoissa otelauta oli ruusupuuta, samoin tässä mallissa. Otelautaan on asennettu erittäin siististi 22 vintage-kokoista nauhaa ja kermanvaaleat pyöreät otemerkit.
Laadukas linja jatkuu vintage-tyylisissä metalliosissa. Lapaan on asennettu kuusi Kluson-tyylistä suljettua virityskoneistoa, ja talla on täydellinen kopio alkuperäisestä Synchronized Tremolo -tallasta täysikokoisella blokilla ja terästallapaloilla. Kaularautakin on asennettu perinteiseen tapaan, mikä tarkoittaa, että säätöä varten kaula pitää irrottaa.
Mikrofonit ovat yksikelaisia Grass Roots GS-1G -malleja. Kuten kaikissa tämän katsauksen kitaroissa, keskimikrofoni on käämitty muihin nähden vastasuuntaan, jotta kytkimen asennoissa 2 ja 4 päästään eroon yksikelaisia vaivaavasta ulkoisesta hurinasta.
Elektroniikka on perinteinen: viisiasentoinen kytkin, master volume ja kaksi tone-säädintä.
Testisoitin saapui erinomaisessa trimmissä. Grass Roots G-SE-50R ei ole pelkästään kaunis soitin, vaan se myös tuntuu aidolta 1960-luvun Stratolta. Testisoitin on mukavan kevyt ja istuu sylissä erittäin hyvin. Grass Rootsissa on myös onnistuttu kopioimaan tarkasti vuosien 1960–62 ovaali C-profiili, joka on tehnyt alkuperäisistä Fendereistä niin haluttuja: kaula on suhteellisen hoikka ja tuntuu hyvin nopealta, mutta on silti riittävän paksu, ettei käsi väsy.
Soundi lunastaa vintage-kopion lupaukset avokätisesti. Tämä on mahtava vintage-tyylinen yleis-Strato, jolla pystyy soittamaan kaikkia genrejä nykyaikaista high gain -metallia lukuun ottamatta. Aidon 1960-luvun Straton soittotuntuman ja soundin saa siis myös ilman valtavaa lompakkoa. Tällä voi uppoutua vaikka rautalankamusiikin maailmaan.
Maahantuoja: Musamaailma
Aloittelijalle ja monikäyttöiseksi ensikitaraksi Yamaha Pacifica 112V on vaikea voittaa hinta-laatusuhteessa. Aidointa 1960-luvun Strato-tuntumaa hakevalle Grass Roots on selvä valinta, Texas-bluesiin ja särösoundeihin Green, ja lämpimään, laulavaan soolosoittoon Sire.
Kirjoittaja: Martin Berka
Stevie Ray Vaughan -kurssi purkaa osiin sen, mistä Straton bluessoundi ja fraseeraus rakentuvat.
Katso Stevie Ray Vaughan -kurssi →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
