Moodit ovat usein kitaristien puheenaiheena ja niitä harjoitellaan eri tavoin osana treenirutiinia. Siitä huolimatta moni ei ymmärrä, mikä hyöty moodeista varsinaisesti on ja mitä ne oikeastaan edes ovat. Moodit kannattaa ajatella musiikin kautta: niiden tarkoitus on välittää tunnetta. Moodi eli mode sisältää oman tunnelmansa, jota voi käyttää tehokeinona musiikissa.
Tässä kirjoituksessa kerron, mistä moodit syntyvät ja mihin tarkoitukseen ne on kehitetty. Tarjoan myös muutaman käytännön esimerkin siitä, missä moodi-tietoutta voi hyödyntää.
Moodeja kutsutaan myös kirkkosävellajeiksi, koska niillä on kirkkomusiikkiin liittyvä syntyhistoria. Ne ovat hieman muuttuneet aikojen saatossa, ja nykyään niitä lasketaan olevan seitsemän.
Moodit ovat asteikkoja eli sävelkokonaisuuksia, jotka on johdettu samasta sävelvarastosta. Kutakin moodia voidaan verrata perusmolliasteikkoon tai duuriasteikkoon ja tarkastella, miten sävelet muuttuvat suhteessa siihen.
Otetaan vertailukohdaksi A-molliasteikko. Sen sävelet ovat a, b, c, d, e, f ja g. Näiden sävelten väliset suhteet muodostavat luonnollisen molliasteikon, jossa puolisävelaskel on b:n ja c:n välissä sekä e:n ja f:n välissä. Muiden sävelten välissä on kokosävelaskel. Kitaralla puolisävelaskel on viereisellä nauhalla ja kokosävelaskel kahden nauhavälin päässä.
Moodit syntyvät siitä, että käytämme saman sävellajin säveliä mutta soitamme yhdestä sävelestä saman sävelen seuraavaan esiintymään eli yhden oktaavin verran.
Esimerkiksi a:sta seuraavaan a:han muodostuu luonnollinen molliasteikko, jota kutsutaan aioliseksi moodiksi. Kun käytämme samoja säveliä mutta soitamme b:stä seuraavaan b:hen, saamme aikaan erikuuloisen asteikon: lokrisen moodin. Sama logiikka toistuu jokaisesta asteikon sävelestä aloitettaessa, ja näin seitsemästä sävelestä syntyy seitsemän moodia.
Kullakin moodilla on oma soundinsa ja tunteensa. Osa moodeista sopii mollisävellajiin ja osa duurisävellajiin.
Opettele kunkin moodin karaktäärisävelet eli ne sävelet, jotka tekevät siitä juuri kyseisen moodin. Esimerkiksi doorinen moodi on muuten sama kuin luonnollinen molli eli aiolinen, mutta siinä kuudes sävel on korotettu. Lyydinen moodi on muuten sama kuin duuriasteikko, mutta siinä neljäs sävel on korotettu.
Musiikissa käytettävää moodia ei valita sattumanvaraisesti, vaan kukin moodi muodostaa myös omat sointunsa. Kun näitä sointuja sisältävä sointukierto ilmenee, sen päälle voi soittaa kyseistä moodia. Kunkin moodin mukaisesti voi säveltää kokonaisen kappaleen, kappaleen osan tai vaikka kitarasoolon.
Moodien maailmaan pääsee syvemmälle Lisäsävyjä sooloihin: moodit -kurssilla.
Lyydinen moodi on duuriasteikko, jossa neljäs sävel on korotettu. Se on hyvin raikkaan ja positiivisen kuuloinen.
Jos soitamme lyydisen asteikon C-sävellajissa, sen sävelet ovat c, d, e, f#, g, a ja b. Kustakin sävelestä voidaan muodostaa sointu: C, D, Em, F#m-5, G, Am ja Bm.
Jos haluamme luoda tunnelmaa nostattavan ja iloisen kuuloisen kappaleen, voimme hyödyntää näitä sointuja ja lyydistä asteikkoa. Sointukierto voi olla esimerkiksi C, D, Am ja C. Lyydisessä moodissa on myös hieman odottava ja juhlallinen tunnelma sekä omanlaisensa positiivinen jännite. Esimerkiksi R.E.M.-yhtyeen kappaleen Man on the Moon säkeistössä käytetään lyydistä moodia.
Fryyginen moodi on molliasteikko, jossa toinen sävel on alennettu. Siinä on synkkä sävy, jonka vuoksi sitä käytetään paljon esimerkiksi metallimusiikissa. Verrattuna luonnolliseen molliasteikkoon eli aioliseen moodiin, jossa on haikea ja surullinen tunnelma, fryyginen on enemmänkin uhkaava. Sitä käytetään paljon myös espanjalaisessa ja flamencomusiikissa.
Fryygisen moodin sävelet E-sävellajissa ovat e, f, g, a, b, c ja d. Kustakin sävelestä muodostettuna soinnut ovat Em, F, G, Am, Bm-5, C ja Dm.
Esimerkiksi David Bowien Space Oddity -kappaleen säkeistössä käytetään fryygistä moodia. Soinnut ovat siinä F ja Em.
Miksolyydinen moodi on duuriasteikko, jossa seitsemäs sävel on alennettu. C-sävellajissa sen sävelet ovat c, d, e, f, g, a ja b (alennettu). Soinnuiksi saadaan C, Dm, Em-5, F, Gm, Am ja B-duuri alennetulta säveleltä.
Miksolyydisessä moodissa on iloinen sävy, joka ei ole aivan yhtä kirkas kuin luonnollisessa duuriasteikossa eli joonisessa. Siinä on hieman rempseämpi tunnelma, ja sen vuoksi sitä käytetään paljon rockmusiikissa. Amerikkalainen musiikki nojaa bluesperinteen vuoksi vahvemmin miksolyydiseen moodiin, kun taas eurooppalainen musiikki jooniseen.
Esimerkiksi AC/DC käyttää laajalti miksolyydistä moodia repertuaarissaan. Kappaleessa Highway to Hell soitetaan pitkälti miksolyydisesti.
Nimenomaan sointukierto määrittää moodin. Se edellyttää soittajalta sen verran teoriatuntemusta, että hän osaa tunnistaa moodin sointukierron perusteella ja soittaa sen päälle oikeaa asteikkoa.
Moodit kannattaa opetella asteittain: ajattele kutakin säveltä numerona ja vertaa sitä luonnolliseen molliin tai duuriin. Kun asteikko on duuriasteikko, jossa 7. sävel on alennettu, kyseessä on miksolyydinen moodi. Kun kyseessä on molliasteikko, jossa kuudes sävel on korotettu, kyseessä on doorinen moodi. Näin ajateltuna moodit on helppo soveltaa mihin tahansa sävellajiin.
Asia vaatii oman aikansa sisäistämiseen, mutta työ kannattaa tehdä – se palkitsee.
Kurssilla opit soittamaan moodeja sointukiertojen päälle ja kuulemaan, mitä kukin niistä tekee.
Katso Lisäsävyjä sooloihin: moodit →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Samuli Federley soittaa ja opettaa vauhdikasta kitarointia lapsille ja aikuisille kuudesta kahdeksaan kielellä. Näin myös Rockwayllä.
