Kitaralle on tarjolla laaja valikoima lisävarusteita ja vempaimia, jotka vaikuttavat soittimen soundiin tai helpottavat kitaristin elämää. Käydään tässä jutussa tärkeimmät läpi.
Kitarankielet ovat soittimesi kuluvia osia, joita kannattaa vaihtaa säännöllisin väliajoin. Siihen, kuinka pitkään kielisatsi kestää, on lähes mahdotonta antaa yleispätevää vastausta: käyttöikään vaikuttavat muun muassa oman hien koostumus, soittotyyli, soittimen säädöt, vibratallan käyttö ja kielten materiaali.
Kielet kannattaa viimeistään vaihtaa, kun punotuissa kielissä näkyy selkeitä painaumia nauhoista tai iho- ja likajäämiä. Parempi olisi vaihtaa ne jo silloin, kun soundi on muuttunut tummaksi ja ponnettomaksi tai hienovireeseen alkaa ilmestyä epäpuhtauksia. Mahdolliset intonaatiosäädöt tehdään aina tuoreilla kielillä.
Klassisia kitaroita varten on laaja valikoima kielisatseja, jotka eroavat toisistaan sekä bassokielten metallipäällysteestä että satsin vedosta. Kielisatseissa lukee High Tension (kova veto), Medium Tension (keskitason veto) tai Low Tension (matala veto). Erot eivät klassisissa kitaroissa ole niin isoja, että ne aiheuttaisivat suuria muutoksia säädöissä tai intonaatiossa – kyse on ennen kaikkea soittotuntumasta. Tässä voi ja saa vapaasti kokeilla, kunnes itselle sopivin satsi löytyy.
Teräskielisissä kitaroissa – sekä akustisissa että sähkökitaroissa – kannattaa olla tarkkana kielten suhteen, sillä kielten veto on huomattavasti isompi. Yhdestä kieltenpaksuudesta ei kannata vaihtaa toiseen, jos ei halua tai osaa tehdä vaihdon jälkeen tarvittavia muutoksia säätöihin.
Kielisatsin paksuus nimetään yleensä diskantti-e-kielen mukaan: pienempi numero tarkoittaa ohuempaa eli kevyempää satsia. Teräskielisissä akustisissa yleisiä satseja ovat 011, 012 ja 013.
Myös bassokielten päällystelangoissa on eroja metalliseosten suhteen: on olemassa Phosphor Bronze -, 80/20 Bronze - ja Copper Bronze -kieliä. Soundilliset erot riippuvat myös käytetystä kitaramallista.
Kielisatsin pienempi tai isompi paksuus alkuperäiskieliin verrattuna edellyttää ainakin muutoksia kaularaudan kireydessä. Joissakin tapauksissa vaihdon jälkeen täytyy myös muuttaa tallaluun korkeutta.
Sähkökitaristit käyttävät yleensä 009-, 010- tai 011-paksuisia satseja ja lähes aina niin sanottuja roundwound-kieliä. Roundwound-satsin bassokielet on päällystetty pyöreällä metallilangalla, minkä ansiosta ne kuulostavat suhteellisen tuoreilta. Monet jazzsoittajat taas käyttävät mieluummin soundiltaan tummempia flatwound-kieliä, joissa päällystelanka on hiottu litteäksi tai valmistettu litteästä langasta.
Eroja on myös päällystelangan metalliseoksessa ja bassokielten ydinlangan poikkileikkauksessa. Yleisesti voisi sanoa, että nikkelikielet soivat lämpimämmin kuin kirkkaammat teräskielet.
Sähkökitaroissa satsin paksuuden muutos edellyttää kaularaudan säädön lisäksi myös tallan ja vibraton säätöä. Huomaa, että intonaatio joudutaan aina tarkistamaan kieltenvaihdon yhteydessä – myös silloin, kun vaihdetaan samanpaksuiseen satsiin.
Kielet on käsitelty perusteellisemmin artikkelissa Kitaran kielet – kokonaisvaltainen infopaketti.
Tärkeintä on, ettei usko kaikkea mitä nettifoorumeilla väitetään. Paksumpi kielisatsi ei tee kitarasoundista automaattisesti ”miehekkäämpää”, vaan satsin valinta on makukysymys, johon liittyy vahvasti oma soittotyyli. Jimi Hendrix ja Stevie Ray Vaughan käyttivät paksuja kieliä, mutta esimerkiksi ZZ Topin Billy F. Gibbonsilla on kitaroissaan ohuet 007-satsit tavalliseen soittoon ja 008-satsit slideen – ja hänen soundinsa on todella iso.
Viritysmittari on aloittelevan kitaristin tärkein ja miltei pakollinen apuväline, koska korvakuulolla virittiminen vaatii jo hieman kokemusta.
Viritinlapaan kiinnitettävä klipsiviritin on erittäin kätevä, ja se sopii sekä akustisiin että sähkökitaroihin ja muillekin kielisoittimille. Akustisissa kitaroissa klipsivirittimen etu perinteiseen viritysmittariin verrattuna on, että se aistii kielen värähtelyn suoraan lavasta – siksi se on käytännössä immuuni taustamelulle.
Sähkökitaralle on tarjolla myös lattiaefektin muotoisia viritysmittareita, jotka laitetaan efektilaudassa usein signaaliketjun alkuun. Koska lattiaviritin mykistää kitarasignaalin virityksen ajaksi, se on kätevä myös lavalla kitaravaihdon aikana.
Jos kitarassasi on jo sisäinen viritysmittari – niin kuin monissa mikitetyissä akustisissa soittimissa – erillisen mittarin hankinta on turha. Virityksestä lisää artikkelissa Kitaran viritys.
Laadukas kitarateline on kitaralaukun tai topatun pussin jälkeen turvallisin paikka soittimellesi silloin, kun et ole soittamassa. Murtuneen kaulan tai viritinlavan korjaus on taatusti paljon kalliimpi kuin hyvä teline.
Jos sinulla on nitrolakalla viimeistelty soitin – esimerkiksi lähes kaikki Gibson-kitarat – varmista, että telineen pehmusteet sopivat nitrolakalle. Joistakin kumimaisista pehmusteista voi jäädä ikäviä tummia tai kupruilevia jälkiä soittimen viimeistelyyn.
Eri plektrojen kokeileminen on hauskaa, mieltä avartavaa ja edullista puuhaa, jolla voi olla yllättävän suuri vaikutus omaan soundiin. Plektroja saa eri paksuuksissa, erikokoisina ja -muotoisina sekä eri materiaaleista valmistettuina.
Paras tapa löytää itselleen sopivin plektra on kokeilla musiikkiliikkeessä erimuotoisten ja -kokoisten plektrojen istuvuutta omaan käteen. Kun sopiva muoto ja koko on löytynyt, voi ostaa valikoiman eripaksuisia plektroja useassa materiaalivaihtoehdossa.
Ratkaisevinta on, että oma plektra tuntuu ja kuulostaa omasta mielestä hyvältä. Se, mitä joku foorumilla väittää, on toissijaista. Jos sinulle sopii parhaiten jazz-plektra, vaikka olisitkin metallimies tai -nainen, niin mitä sitten?
Plektran otteesta ja kulmasta kerrotaan tarkemmin artikkelissa Miten plektraa pidellään oikein.
Capo eli kapo on ikivanha mutta yhä kätevä apuväline, jolla saa ikään kuin siirrettyä kielisoittimen yläsatulaa lähemmäs tallaa. Avointen kielten sävelkorkeus nousee, mikä mahdollistaa biisin sävellajin muuttamisen ilman uusien sointujen opettelua.
Ensimmäiset capot ruuvattiin edestä suoraan luutun otelautaan, mutta nykyiset toimivat suurelta osin metallijousen voimalla tai kiristysruuvilla. Perinnemalleissa voi olla myös kumilenkki kiinnitystä varten.
Koska eri kitaratyypeissä – klassinen, teräskielinen ja sähkökitara – kaulan leveys ja paksuus sekä otelaudan kaarevuus ovat erilaisia, jokaiselle kitaratyypille tarvitaan oma caponsa.
Capon käyttö on helppoa, ja itselle sopivan löytää kokeilemalla eri mekanismeja. Tärkeintä on varmistaa, ettei capo vedä mitään kieltä sivusuuntaan. Lopuksi tarkistetaan vielä kitaran vire. Aiheesta lisää: Capon käyttäminen kitaran kanssa.
Jos sinua kiinnostaa slidekitaran soitto, tarvitset slideputken.
Alun perin kitaristit valmistivat slideputkensa itse lasipullojen irti sahatuista tai murretuista kauloista. Nykyään tarjolla on laaja valikoima erikokoisia putkia eri materiaaleista. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että keraamiset ja lasiputket soivat lämpimämmin kuin purevammat metallislidet – mutta tässäkin kokeileminen kannattaa.
On myös tärkeää päättää, meneekö slideputki nimettömälle vai pikkusormelle, ja etsiä sitten oikeankokoinen malli. Putken pitäisi istua niin hyvin, ettei se putoa sormelta kesken menon, mutta se ei myöskään saa olla niin tiukka, ettei sitä saa helposti irti. Poikkeuksena ovat vanhoja lääkepurkkeja jäljittelevät lasislidet eli niin sanotut Coricidin Bottle -mallit, jotka istuvat aina suhteellisen löysästi.
Slidesoitosta kerrotaan lisää artikkelissa Slide-kitarointi, ja tekniikan saa haltuun Jarmo Hynnisen Slide-kitara -kurssilla.
Kirjoittaja: Martin Berka
Kurssilla opit tekemään kitarasi perussäädöt ja huollot itse.
Katso Kitaran huolto -kurssi →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
