Lyhyt vastaus: Aloittelijalle sopii parhaiten täysikokoinen teräskielinen dreadnought tai hieman pienempi folk-kokoinen kitara oikeasta soitinliikkeestä. Alle 250 euron hintaluokasta saa nykyään soittimen, jolla on oikeasti hauska soittaa. Tarkista kaupassa kolme asiaa: kielten korkeus 12. nauhalla (basso-E 1,8–2,6 mm, diskantti-e 1,5–2,2 mm), kaulan suoruus ja nauhojen päiden terävyys. Kaikki kolme ovat korjattavissa, mutta hinta ja vaiva kannattaa tietää etukäteen.
Teräskielinen akustinen on yhä yksi rock-, blues-, pop- ja country-musiikin peruspilareista. Sähkökitaran tavoin se voi muodostaa bändin ytimen yhdessä basson ja rumpusetin kanssa. Kenties voimakkaimmin teräskielinen akustinen on vaikuttanut folk-musiikkiin, jota ei ilman kyseistä soitinta olisi tuntemassamme muodossa olemassa.
Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossaan on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793–1873) keksintöihin. Kenties merkittävin Martinin oivalluksista on X-rimoitus, jonka ansiosta kitaran kansi kestää teräksisten kielten vedon.
C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkielisiä” – kielet valmistettiin eläinten suolista – ja hän kehittikin X-rimoituksen ensisijaisesti parantaakseen kitaran kestävyyttä jokapäiväisessä käytössä ”villissä lännessä”.
Ensimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, jolloin niissä oli vielä monia yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä), kaula oli varsin leveä ja usein V-profiilinen, ja kaulaliitos oli sijoitettu 12. nauhan kohdalle.
Martinin nimeämiskäytännön mukaan tällaiset kitarat ovat 1-, 0- ja 00-kokoisia. Nykyään näistä pienikoppaisista kitaroista puhutaan tavallisesti parlor-kitaroina.
Parlor-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, joskin se voi kuulostaa modernimpiin malleihin tottuneen korviin hieman keskiäänivoittoiselta. Jos sormisoitto kiinnostaa, Näppäilyn alkeet akustisella kitaralla on luonteva ensimmäinen askel.
Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM (Orchestra Model). Tunnettu banjonsoittaja Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soitinta, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14. nauhan kohdalla sekä voimakkaampi sointi. Firma otti 000-mallinsa, siirsi kaulaliitoksen 14. nauhan kohdalle ja pidensi mensuuria – näin OM-kitara oli syntynyt.
OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä niiden nykyaikaiset 000-veljet ovat erinomaisia työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet suurikokoisemmat kitarat. Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.
Tätä koppakokoa kutsutaan nykyään yleisesti folk- tai (grand) auditorium -kitaraksi.
Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.
Jo 1910-luvulla Martin rakensi Ditson-nimellä samannimiselle soitinkaupalle dreadnoughtia muistuttavia kitaroita, mutta piti niitä itse turhan isoina. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isompia ja kovaäänisempiä soittimia suurissa yhtyeissään, ja Martin jatkojalosti Ditson-kitaramallin dreadnoughtiksi.
Dreadnought- eli D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuvien lehmipoikien ja rocktähtien käsissä. Soundi on melko voimakas ja bassorekisteristä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis – ja juuri siksi tavallisin valinta ensimmäiseksi akustiseksi.
Gibson lähti kitaranrakennukseen aivan eri lähtökohdista kuin Martin. Orville Gibson (1856–1918) käytti klassisen viulun rakennusperiaatteita pohjana, jolta hän lähti kehittämään uudenlaista kitaraa. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitaransa, joiden pohjalta Gibson-yrityksen työntekijä Lloyd Loar kehitti 1920-luvulla muun muassa ikonisen L-5-mallin.
Gibson alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” flat top -teräskielisiä kitaroita. Vuonna 1942 ilmestyi firman ensimmäinen oikea klassikko, J-45. Kitara on keskeisiltä piirteiltään hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta sen hieman pyöreämmät hartiat (slope shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen pehmeämmän atakin.
1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty halusi myös Gibsonin tekevän ”oikeita”, kulmikkaampia dreadnought-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, kuten country-aiheinen Frontier-malli. Koska yleisön reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).
Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka tuli olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara. Lopputulos oli Gibson SJ-200, josta muodostui countryklassikko. Lyhenne SJ tulee sanoista Super Jumbo. SJ-200:n kuusikantinen vaahterakoppa on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahteraa, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.
Aasialaisen tuotannon ja siinä laajalti käytetyn automaation ansiosta edullisten kitaroiden saralla on tänä päivänä todellakin ostajan markkinat. Brändi- ja mallivalikoima on hyvin laaja ja soittimien yleinen laatu on selvästi korkeammalla tasolla kuin vielä 1980- tai 90-luvulla.
Kun itse aloitin kitaransoiton 70-luvulla, 200 euron soittimet olivat kauttaaltaan munaleikkurin ja juustoraastimen ristisiitoksia, joiden soundi ja soitettavuus sijoittuivat alueelle huonon ja katastrofaalisen välillä. Nykyään voi jopa 150 euron hintaluokasta löytää oikeita soittimia, joiden soitettavuus ja soundi tekevät soittamisesta hauskaa ja motivoivaa.
Suosittelen silti merkkisoittimen ostamista oikeasta musiikkiliikkeestä, vaikka tavarataloissakin on välillä tarjolla todella edullisia kitaroita. Soitinliikkeestä löytyy osaavia myyjiä, jotka voivat auttaa sinua sopivan soittimen löytämisessä. Lisäksi oikeilla soitinbrändeillä on yleisesti ottaen parempi laadunvalvonta ja toimiva takuujärjestelmä, siltä varalta että soittimessa ilmenee ajan myötä jokin yllättävä vika.
Alle 250 euron hintaluokasta löytyy vanerikoppaisten kitaroiden lisäksi myös sellaisia soittimia, joissa on kokopuinen kansi. Kokopuukansi vaikuttaa teoreettisella tasolla aina vaneria laadukkaammalta, mutta todellisuudessa tässä hintaluokassa paljon on kiinni työn huolellisuudesta.
Vanerikannen etu on, että se on mekaanisesti hieman kokopuuta vahvempi. Vaneri ”elää” myös vähemmän sääolosuhteiden ja ilmankosteuden mukaan. Kokopuinen kansi taas soi yleensä vaneria vahvemmalla ja täyteläisemmällä äänellä, ja sen soundi myös usein paranee soittamisen myötä.
Aloittelijan kannattaa ottaa kitaranmetsästysretkelle mukaan ystävä, jolla on jo muutaman vuoden verran soittokokemusta. Kolme kohtaa voi kuitenkin tarkistaa myös täysin kokematon kitaristinalku.
Soitettavuuden ja soundin kannalta on tärkeää, että kieli saa värähdellä vapaasti, mutta samalla kielten etäisyys nauhoista ei saa kasvaa liian suureksi, jottei soittamisesta tulisi liian raskasta otekädelle.
Kielten korkeus mitataan molemmista e-kielistä pienellä viivoittimella 12. nauhan yläpinnasta kummankin kielen alareunaan. Teräskielisen akustisen kitaran suuntaa-antavat viitearvot ovat basso-E-kielelle 1,8–2,6 mm ja diskantti-e-kielelle 1,5–2,2 mm.
Jos kielet ovat liian matalalla, ne rämisevät soiton aikana häiritsevästi nauhoja vasten. Syitä voivat olla liian kireälle väännetty kaularauta (helposti säädettävissä), liian matala tallaluu (suhteellisen helposti korjattavissa) tai liian jyrkkä kaulakulma (korjaus ei kannata edullisissa soittimissa).
Jos kielet ovat liian korkealla, ne eivät rämise, mutta kielten painaminen nauhoja vasten muuttuu hyvin raskaaksi, etenkin ylänauhoilla. Syyt ovat luonnollisesti päinvastaisia: liian löysälle säädetty kaularauta, liian korkea tallaluu tai liian loiva kaulakulma.
Jos kielet eivät ole asianmukaisella korkeudella, pyydä myyjää arvioimaan ongelman syyt. Kaularaudan säätäminen on kauppiaan vastuulla. Tallaluun muutostyö taas on soitinkorjaajan hommia, mutta toimenpide on suhteellisen helppo ja nopea, eikä se täten maksa maltaita.
Teräskielisissä kitaroissa kaulan sisälle on asennettu säädettävä kaularauta, joka toimii kielten vedon vastavoimana ja pitää kaulan ”suorana”. Koska kieli värähtelee elliptisesti – kielen liikerata on 12. nauhan kohdalla selvästi suurempi kuin yläsatulan tai tallan läheisyydessä – kitaran kaulaa ei yleensä säädetä luotisuoraksi, vaan se jätetään kaartumaan aavistuksen verran eteenpäin (engl. neck relief).
Säädön tarve on helppo tarkistaa pitämällä ala-E-kieltä samanaikaisesti painettuna ensimmäisen ja 14. nauhan kohdalla. Näin kieli toimii viivoittimena, jolla voi tarkistaa, onko 7. nauhan ja kielen välillä pieni ilmarako.
Ideaalitilanteessa rakoon mahtuu ainakin paperinpalanen (nostamatta kieltä) ja korkeintaan pankkikortti. Jos kieli makaa tukevasti 7. nauhan päällä, kaularauta on liian kireällä. Jos rako on selvästi isompi kuin 1 mm, kaularauta on liian löysällä.
Uuden kitaran kaularaudan säätäminen on myyjän tehtävä. Pyydä kuitenkin, että myyjä näyttää sinulle miten se tehdään: puu elää sääolosuhteiden ja vuodenaikojen mukaan, minkä vuoksi kaularaudan säätäminen kesä- ja talvisäätöjen välillä on akustisessa kitarassa aivan tavallinen toimenpide. Käymme säädöt ja muun perushuollon läpi Kitaran huolto -kurssilla.
Kun liu’utat otekättäsi otelaudan reunoja pitkin ja tunnet selvästi nauhojen päiden terävät reunat, se ei tarkoita, että kyseessä olisi huono tai rikkinäinen soitin. Kitaran otelauta on yksinkertaisesti kutistunut hiukan matkalla tehtaalta Suomeen tai talvisäilytyksessä, ja sitä esiintyy myös kalliissa soittimissa.
Joissakin musiikkiliikkeissä nauhojen päät hiotaan osana niin sanottua luovutushuoltoa, toiset siirtävät vastuun ostajalle. Hionta ei ole kallis operaatio, mutta se parantaa kitaran soittomukavuutta huomattavasti.
Tämä testi on tehty kesällä 2017. Hinnat ovat testihetken hintoja, eivätkä ne enää pidä paikkaansa – useimmat mallit ovat kuitenkin yhä tuotannossa tai niillä on suora seuraaja. Käytä lukuja suhteellisena vertailuna, älä hintatietona.
Saimme suomalaisilta maahantuojilta kuusi teräskielistä testiin. Pyysimme heiltä aloittelijoille sopivia, täysikokoisia kitaroita, joiden hinta pysyy alle 250 eurossa. Koska dreadnought-malliset kitarat ovat niin yleisiä, viisi saamistamme kitaroista oli dreadnought-mallisia ja kuudes Takaminen oma NEX-malli. Edetään aakkosjärjestyksessä.
Cort AD810 OP on tämän suuren soitinvalmistajan edullisin teräskielinen kitara, mutta se luo vaikutelman paljon hintavammasta soittimesta.
Indonesiassa valmistetussa AD810:ssä on vanerikoppa, jossa kansi on kuusta ja sivut sekä pohja mahonkia. Kopassa on musta ”reunalistoitus”, joka ei kuitenkaan ole muovia, vaan erittäin siististi rajattu musta lakkaus, joka näyttää ällistyttävän aidolta. Nimen OP-kirjainyhdistelmä viittaa erittäin ohueen mattaviimeistelyyn, jonka läpi voi nähdä ja tuntea puun huokoset (open pore finish).
Cortin tallaan on tallanastoja varten jyrsitty pieni syvennys, jonka ansiosta kielet painautuvat tiukasti tallaluuta vasten vahingoittamatta tallan ruusupuuta. Yläsatula ja tallaluu on valmistettu keinotekoisesta luusta (Graph Tech), virityskoneistot ovat laadukkaat ja suljetut, ja ruusupuuotelaudan reunat on pyöristetty mukaviksi. Nauhatyö on hyvin laadukasta.
Mahonkikaulan pyöreähkö D-profiili istuu hyvin käteen ja soittimen säädöt ovat kohdallaan (basso-E 2,5 mm, diskantti-e 1,7 mm). Soundi on mukavan avoin ja raikas, kielet ovat erinomaisessa balanssissa, eivätkä bassot kumise. Cort saa myös erikoismaininnan mukana tulevasta isosta kaularaudan avaimesta sekä toisesta, erikorkuisesta tallaluusta.
Kuuntele: Cort AD810 OP (mp3). Maahantuoja: Into-Luthman.
Noir on saksalaisen Baton Rougen edullisempi alamerkki. Suunnittelu ja laadunvalvonta ovat saksalaista käsialaa, mutta soittimet valmistetaan firman omassa pajassa Kiinassa. Noir N1 on tyylikkäästi pelkistetty dreadnought, jossa on kokopuinen kuusikansi sekä vanerista tehdyt sivut ja pohja. Kitarassa on ohut mattaviimeistely ja kantta ympäröi musta reunalistoitus.
N1:n pohjan rakenne poikkeaa muista tämän katsauksen soittimista. Noir on käyttänyt tässä kitarassa muotoon prässättyä kaarevaa pohjaa, jollaisia löytyy esimerkiksi monista 1960-luvun laadukkaista Guild-kitaroista. Tällainen kaareva pohja ei tarvitse lainkaan jäykkyyttä lisääviä rimoja, mikä säästää valmistusaikaa ja -kustannuksia.
Kaula on veistetty mahongista, virittimet ovat laadukkaat ja suljetut, ja satula sekä tallaluu ovat Graph Techiä. Ruusupuuotelauta on reunalistoitettu mustalla muovilla, ja nauhatyö on hyvin laadukasta.
Kaulaprofiiliksi on valittu hyvin yleispätevä C-profiili. Säädötkin ovat kohdallaan (E 2,3 mm, e 1,7 mm) ja kielet soivat dynaamisesti ja rämisemättä. Soundi on niin hyvä, että tätä kitaraa voisi luulla huomattavasti kalliimmaksi: ääni on vahva ja dynaaminen skaala laaja. Bassorekisteri on lämmin, muttei kumiseva, ja diskantti helisee kauniisti. Kaareva vaneripohja tuo soundiin hyvin siistin keskialueen, minkä ansiosta N1:n äänittäminen on mukavan vaivatonta.
Kuuntele: Noir N1 (mp3) · Noir N1 soolo (mp3). Maahantuoja: Musiikki Silfverberg.
Kiinalainen Stagg on iso soitinbrändi, joka keskittyy nimenomaan edullisiin ja keskihintaisiin soittimiin ja varusteisiin. SW201CS on tämän katsauksen edullisin soitin ja myös ainoa kitara värillisellä ja kiiltävällä viimeistelyllä.
Stagg lähestyy dreadnought-teemaa ennakkoluulottomasti hieman epätavallisilla puuvalinnoilla. Koppa on tehty kokonaan lehmusvanerista. Lehmus on hyvä soitinpuu, jonka hieman tylsähkö valkoinen, sileä pinta sopii erinomaisesti värillisille viimeistelyille. Talla ja reunalistoitettu otelauta näyttävät eebenpuulta, mutta ne ovat mustaksi värjättyä vaahteraa. Kaula taas on tehty aasialaisesta natosta.
Virittimet ovat hieman edullisempia koteloituja malleja, jotka kuitenkin toimivat sulavasti ja varmasti. Satula ja tallaluu on tehty valkoisesta muovista. Nauhat ovat kullanvärisiä, enkä pystynyt varmistamaan käytettyä materiaalia.
Staggin nauhatyössä näkyy tämän kitaran erittäin edullinen hinta. Nauhat on istutettu siististi otelautaan, mutta niiden kiillotus ja viimeistely eivät ole aivan samalla tasolla katsauksen muiden soittimien kanssa. Tämä on pitkälti vain kosmeettinen haitta, koska säännöllisessä käytössä kielet kiillottavat nauhat kuin itsestään.
Kaunis kirsikanpunainen liukuväritys tuo mieleen Gibsonin legendaarisen Hummingbird-mallin. Kaulan profiili on pyöreä, muttei liian paksu. Erittäin edullisesta hinnasta huolimatta kitaran säädöt olivat kohdillaan (E 2,6 mm, e 2,1 mm).
Soundissa on vivahteita vaahterakoppaisista dreadnought-kitaroista, esimerkiksi Gibson Dovesta. Ääni on raikas ja mukavan avoin. Bassot ovat tiukat, mutta ala-middlessä on sopiva annos lämpöä ja pyöreyttä. SW201CS soi suorasukaisella ja aavistuksen verran kuivalla äänellä, joka ei kuitenkaan ole koskaan karu tai kulmikas.
Kuuntele: Stagg SW201CS (mp3) · Stagg SW201CS soolo (mp3). Maahantuoja: Millbrook Musiikki.
Takamine on akustisiin kitaroihin ja niiden mikkijärjestelmiin erikoistunut valmistaja, jonka päämaja sijaitsee Japanissa. GN10NS valmistetaan Kiinassa, ja se on tämän katsauksen ainoa dreadnought-kaavasta poikkeava kitara. Firma kutsuu tätä koppamuotoa NEX:ksi. NEX:n ulkomuoto perustuu Gibson Super Jumboon, mutta se on selvästi pienempi. Kaikukoppa on kooltaan verrattavissa dreadnoughtiin, vaikka Takamine on muita katsauksen kitaroita hieman syvempi.
Koppa on tehty vanerista: kuusikansi sekä mahonkiset sivut ja pohja. Kitara on saanut ylleen satiinipintaisen viimeistelyn.
GN10NS:ssä on tyypillinen Takamine-talla, jossa kielet on ankkuroitu ruusupuisen tallan takaosaan ilman teräskielisissä yleensä käytettyjä tallanastoja. Se helpottaa ja nopeuttaa kieltenvaihtoa huomattavasti. Työnjälki on hyvin laadukasta, virittimet laadukkaat ja suljetut, ja yläsatula sekä tallaluu Graph Techiä. Ruusupuuotelauta on reunalistoitettu mustalla muovilla ja nauhatyön laatu on kiitettävällä tasolla.
Testisoitin saapui hieman liian suurella neck reliefillä, mutta sain asian nopeasti kuntoon kiristämällä kaularautaa hitusen. Takamine-kitarat ovat erittäin suosittuja yhdysvaltalaisissa rock- ja country-piireissä, ja etenkin bluegrass-soittajat suosivat voimakkaaseen soittotyyliinsä hieman korkeammalle säädettyjä kieliä. Tämän takia myös GN10NS:n kielten korkeus on suoraan paketista vähän tavallista korkeampi (E 3,0 mm, e 2,6 mm). Pakkauksesta löytyy kuitenkin laadukkaan kaularaudan säätöavaimen lisäksi myös toinen, matalampi tallaluu, jolla kieliä saa todella pienellä vaivalla laskettua.
Mahonkikaulan profiili on hyvin mukava ovaali D. Vaikka hinta pysyy alle 200 eurossa, soundista löytyy aimo annos firman tuttua NEX-sointia: ihastuttavan vivahteikas keskialue, tiukka basso ja avoin diskantti. Soundi ja dynamiikka ovat hyvässä tasapainossa, ja kitaralla on hyvin aikuinen ja kypsä ääni.
Kuuntele: Takamine GN10NS (mp3) · Takamine GN10NS soolo (mp3). Maahantuoja: EM Nordic.
Tanglewood on Englannin eniten myyty akustisten soittimien brändi. Suunnittelu ja laadunvalvonta hoidetaan Englannissa, mutta soittimet valmistetaan Kaukoidässä. TW28-CLN on tämän katsauksen ainoa kitara seetrikannella (vaneri).
Kopan sivut ja pohja on veistetty mahonkivanerista, ja myös kaula on mahonkia. Kopan reunalistoituksen uloin kerros sekä otelaudan reunalistoitukset on tehty muovin sijaan vaahterasta. Satula ja tallaluu on tehty oikeasta naudanluusta, virittimet ovat laadukkaat ja suljetut, ja nauhatyö on hyvin korkealaatuista.
TW28-CLN on kaunis dreadnought satiinipintaisella mattaviimeistelyllä. Kaulassa on pyöreä ja täyteläinen D-profiili, ja soittotuntuma on erittäin mukava ja vaivaton (E 2,2 mm, e 1,9 mm). Tanglewood soi vahvasti ja avoimesti, hyvin lämpimällä keskialueella. Vanerikoppaiseksi kitaraksi siitä löytyy yllättävän paljon potkua.
Kuuntele: Tanglewood TW28-CLN (mp3) · Tanglewood TW28-CLN soolo (mp3). Maahantuoja: Musamaailma.
Yamahan FG-sarja tarjosi 1960-luvun loppupuolella ensimmäiset vakavasti otettavat japanilaiset vaihtoehdot Yhdysvalloissa valmistetuille teräskielisille kitaroille. Yksi Yamaha FG nähtiin jopa Woodstock-festivaalin lavalla vuonna 1969 Country Joe McDonaldin käsissä.
FG800M:n kokopuinen kansi on kuusta, kun taas kopan pohja ja sivut ovat kaunista afrikkalaista okumevaneria. Kaula on veistetty natosta. FG800M on tämän katsauksen ainoa kitara, jossa on käsin veistetyt, ohennetut rimat kannessa (scalloped bracing). Hyvin tehtynä tällaiset rimat voivat lisätä kitaran sointiin volyymiä ja dynamiikkaa.
Tutusta FG-viritinlavasta löytyvät laadukkaat suljetut virityskoneistot. Satula ja tallaluu vaikuttavat olevan kovaa valkoista muovia. Ruusupuuotelauta on listoitettu mustalla muovilla ja nauhatyö on kiitettävällä tasolla.
FG800M on laadukkaasti toteutettu, kaunis dreadnought, joka jatkaa saumattomasti FG-sarjan perintöä. Kaulaprofiiliksi on valittu mukavantuntuinen ovaali C, ja soitettavuus on erinomainen (E 2,6 mm, e 1,8 mm). Kitara soi erittäin lämpimästi ja täyteläisesti – niin isolla ja vahvalla äänellä, että sitä voisi jopa luulla täysin kokopuiseksi.
Kuuntele: Yamaha FG800M (mp3) · Yamaha FG800M soolo (mp3).
On todella hämmästyttävää, kuinka laadukkaita soittimia saa alle 250 euron luokassa. Tästä ryhmästä ei löydy ainuttakaan huonoa soitinta eli niin sanottua kitaraa muistuttavaa esinettä, vaan jokaista kuudesta kitarasta on innostava ja hauska soittaa.
Jos minun täytyisi valita omat suosikkini, sanoisin että alle 200 euron soittimista Cort AD810 OP tarjoaa eniten vastinetta rahalle: se on sekä tyylikäs että hyvin soiva kitara. Kauneimman valitseminen olisi hankalaa – ulkonäön perusteella valitsisin ehkä Takaminen tai Tanglewoodin, vaikka Stagg muistuttaakin eniten ensimmäistä kitaraani.
Yli 200 euron ryhmässä kokopuu erottuu soundillisesti edukseen. Soundin kannalta valitsisin varmaankin muhkeasoundisen Yamaha FG800M -mallin, vaikka Noir N1 on sen kanssa käytännössä rinta rinnan.
Tärkein havainto ei kuitenkaan koske yksittäistä mallia: tässä hintaluokassa ero hyvän ja huonon ostoksen välillä syntyy säädöistä ja viimeistelystä, ei merkistä. Siksi ne kolme tarkistusta kaupassa kannattaa tehdä.
Kirjoittaja: Martin Berka
Akustisen kitaran alkeiskurssi vie sointuihin, komppeihin ja ensimmäisiin kappaleisiin askel kerrallaan.
Katso Akustisen kitaran alkeiskurssi →
Voit aloittaa ilmaisella kokeilulla.
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
