Se, että Suomesta saa erittäin laadukkaita kielisoittimia ei ole varmaankaan enää iso uutinen. Veikkaisin, että meillä kaikilla on tuttu ainakin osa kotimaisista tekijöistä. Tiedetään myös, että on olemassa ainakin puoli tusina boutique-luokkaista vahvistinpajaa Suomessa.
Mutta tiesitkö, että Suomi on myös fuzz-pedaalien luvattu maa? Meillä löytyy täällä useampi pienyritys, jossa kasataan piensarjoissa käsityönä fuzz-säröjä, joiden laatu on myös maailman mittakaavassa kiistatta huippuluokkaa. Tuotevalikoimasta löytyy sekä tarkkoja jäljitelmiä legendaarisista vintage-fuzzeista että firmojen omia luomuksia.
Fuzz-särö oli ensimmäinen sähkökitaralle tarkoitettu kompakti lattiapedaali. Ennen kun ensimmäinen fuzz ilmestyi vuonna 1962 Gibson/Maestro FZ-1:n muodossa, tarjolla olivat pelkästään vahvistimeen sisään rakennettu tremolo, jousikaiku (spring reverb; joko vahvistimessa tai erillään), sekä nauhakaiku (tape delay) erillisenä laitteena.
Vielä 1950-luvulla särö oli ilmiönä ei-toivottu lisä putkiteknologiasta – mahdollisimman puhtaista soundia oltiin hakemassa. Viiskyt- ja kuuskytluvun taitteessa ilmestyi kuitenkin muutama levy, joissa oli rikkoutuneen putken (tai viallisen kaiuttimen) takia särökitara, josta tuli kyseisten levyjen kikka. Osa kitaristeista alkoi etsiä tavan, jolla saisi samanlaisia soundeja tuotettua helposti ja luotettavasti. Ja kun kerran kysyntä on, joku vastaa siihen enemmin tai myöhemmin.
Fuzz-pedaali tarjoaa yleensä enemmän tai vähemmän rankasti yliohjattua (ns. klippaavaa) säröä. Koska fuzzit käyttävät yleensä suhteellisen pelkistettyä elektroniikka vähillä komponenteilla, monet pedaalit ovat hyvin interaktiivisia etenkin kitaran ja/tai wah-pedaalin kanssa. Kitarasta ja pedaalista tulee toiseensa kytketty aisapari, jossa pienetkin muutokset – esimerkiksi kitaran lähtösignaalin volumessa tai mikrofonin valinnassa – voivat aiheuttaa välillä yllättäviäkin muutoksia soundissa.
Vaikka ensimmäinen fuzz-pedaali tuli Yhdysvalloista, fuzzien voittokulku alkoi kunnolla Briteissä, kun vuoden 1965 alussa ilmestyi Gary Hurstin kehittämä Tone Bender Mark I -pedaali, jota myytiin lontoolaisen Macari’s soitinkaupan kautta.
Suuren suosion ansiosta Britanniassa jatkettiin fuzz-pedaalien kehittämistä, ja tuloksena oli pitkä lista erilaisia fuzz-säröja vuodesta 1965 seiskytluvun alkuun.
Tarjolla oli eri Tone Bender (tai Tonebender) -malleja – 1.5, Mk II, Mk III ja Mk IV – usein myös eri logoilla varustettu, niin kuin Sola Sound, Vox tai Marshall. Nähtiin myös Arbiterin Fuzz Face, Marshallin SupaFuzz, Rotosound Fuzz Box, Park Fuzz Sound, John Hornby Skewes Zonk tai Rangemaster Fuzzbug.
Useimmat käsintehdyt fuzzit ovat uusintapainoksia eri Tone Bendereistä ja Fuzz Faceistä, minkä takia tuotteiden nimissä esiintyivät usein sanat “Mark” tai “Mk”. Fuzz Face -pedaalien nykyinen omistaja Jim Dunlop on viime aikoina ollut melko jyrkästi kieltämässä tutun pyöreän kotelon käyttöä pikkupajoilta, minkä takia Fuzz Face -klooneja myydään nykyään usein kulmikkaissa koteloissa.
Tone Bendereistä voi yleisesti ja karkeasti sanoa, että Mk I:n soundi on usein hyvin raakaa, aggressiivista ja interaktiivista, ja nuottien välillä syntyy noise gate -tyylinen efekti. Kakkos-, kolmos- ja nelosversioista löytyy toisenlaisen kytkennän ansiosta enemmän gainea ja soundin paksuutta, ja Mk III- ja Mk IV -Bendereissä on yleensä mukana myös tone-säädin.
Fuzz Face -pedaalien tärkeimmät soundilliset erot menevät aikakauden mukaan – ensimmäisessa sukupolvessa käytettiin germanium-transistoreita (hyvin paksu soundi), kun taas myöhemmin aloitettiin pii-transistorien (engl. silicon transistor) käyttöä (kirkkaampi soundi ja enemmän säröä). Fuzz Face -kloonien kotelossa lukee usein merkintä “Ge” tai “Si”, joka viitaa piirissä käytettyihin transistoreihin.
Englanninkieliseltä sivustolta fuzzboxes.org löytyy paljon tietoa vanhoista fuzzeista.
1960-luvun fuzz-pedaaleita – ja niihin pohjautuvat uudet pedaalit – on tehty passiivielektroniikalla toteutetuille kitaroille, joissa on perinteisiä mikrofoneja. Varhaisen Tone Benderin uusintapainos (etenkin Mk I ja Mk 1.5) tai perinteinen Fuzz Face ei yleensä toimi kovin hyvin aktiivimikeillä, tai silloin kun bufferoitu pedaali on laitettu fuzzin eteen. Vaikka soundi sinänsä voi toimia, koska aktiivimikeistä ja/tai bufferista saa matalan impedanssin vuoksi jopa enemmän kermaista säröä, pedaalin ja kitaran välinen interaktiivisuus katoa lähes kokonaan, eikä särön määrään tai luonteen pysty vaikuttamaan enää niin helposti volume-säätimellä.
Lähes kaikissa klassikkofuzzeissa on yllättävän pieni määrä elektronisia komponentteja – transistoreita, vastuksia, kondensaattoreita jne. – ja massatuotetut fuzzit voi saada musiikkiliikkeistä jo muutamalla kympillä. Miksi sitten joku täysjärkinen maksaisi vaikkapa 400 euroa yhdestä boutique-luokan fuzz-pedaalista?
Yksi iso osa hinnasta johtuu rakentamiseen käytetyistä menetelmistä:
Tusinapedaalin perusta on massatuotettu printattu piirilevy, jossa osien väliset johdotukset ovat valmiiksi piirilevyn sisällä. Komponenttien latominen piirilevylle on joko puoliksi tai jopa kokonaan automatisoitu. Myös juotokset hoidetaan robotilla. Koko prosessi on hyvin nopea ja suuren tuotantoerän ansiosta myös niin halpa, että muutama rikkinäinen valmis piirilevy laadunvalvonnassa ei haittaa. Myös komponenttien laadussa mennään edullisessa pedaalissa hinta edellä, mikä tarkoittaa esimerkiksi isompia sallittuja toleransseja elektronisissa nimellisarvoissa.
Boutique-fuzz taas syntyy aitona käsityönä, jossa jokainen osa ja komponentti on tarkoin valittu toleranssien ja laadun suhteen. Komponentti juotetaan osittain suoraan (ns. Point-to-point) ja osittain reikälevyllä toisiinsa. Jos käytössä on printattu piirilevy, se on erikoisvalmisteinen, pienessä erässä tehty laadukas osa, joka on huomattavasti kalliimpi ja kestävämpi kuin massatuotannossa käytetty vastine.
Boutique-fuzzeissa myös pedaalien kotelot ovat laadukkaampia, mikä näkyy luonnollisesti myös hinnassa. Jotkut pienet pajat – esimerkiksi Laundromat – käyttävät jopa oman designin mukaan teetettyjä koteloita. Metallikoteloiden viimeistely on hyvin usein myös käsityötä.
Kaiken käsityön ja tiukemman laadun lisäksi boutique-pedaalissa maksetaan myös tekijän kokemuksesta ja ammattitaidosta, jolla on suora yhteys efektin lopullisen soundiin. Kokenut rakentaja tietää tarkkaan, millä komponenteilla ja kytkennällä hän saa jokaisen mallin soundia hienoviritettyä oikeaan suuntaan.
Janne Paasonen (Otsola):
“Säröytetty kitaran ääni on herättänyt innostusta ja voimakkaan kokemuksen kuulijassa alkaen putkivahvistimien yleistymisestä kitaran äänen vahvistamisessa. Fuzz tarjoaa tämän ja myös enemmän.”
Antti Karttu (Laundromat):
“Fuzz-soundi jatkaa elämäänsä, kun uudet sukupolvet vuorollaan löytävät musiikkimaailmaa järisyttäneet särösoundit 60-luvun puolivälistä. Fuzz-pedaali järisyttää käyttäjäänsä, kun Jeff Beckin Yardbirdsin aikainen soundi kajahtaakin stereoiden sijasta oman Voxin tai Marshallin kaiuttimesta. Fuzzien rakentamisessa palkitsee erityisesti mahdollisuus jakaa tämä sama kokemus eteenpäin.”
Eero Koivisto (Eiko Electric Sound):
“Iso osa tulee varmasti siitä, että niitä voi kuulla 60- ja 70-luvun klassikkolevytyksillä, joiden soundeja jahdataan vuodesta toiseen. Paras tapahan niitä on replikoida käyttäen sen aikaista tekniikkaa. Toki monet myös hakee ‘normaalista säröstä' poikkeavaa saundia ja etenkin sitä vuorovaikutteista fiilistä mikä syntyy fuzzin ja soittajan välille.”
Jussa Palve (Häh Audio):
“Syitä on varmasti monia, mutta mielestäni yksi iso syy on niiden erikoinen luonne. Ne herättävät kuulijassa heti mielenkiintoa ja niihin myös yhdistetään tietty vaaran tuntu, johtuen varmaan efektin roolista rockin synnyssä. Uudet sukupolvet löytävät efektin aina uudelleen ja se toimii eräänlaisena vastapainona valtavirran pop-soundille. Se toimii vastavirran ja undergroundin äänenä.”
Jussa Palve:
“Rakentajana fuzzeissa kiehtoo juurikin niiden yksinkertaisuus. Niissä korostuu yksittäisten komponenttien osuus soundissa ja pienet muutokset aiheuttavat usein isoja eroja tehden fuzzeista loputtoman tutkimusmatkan. Samasta typologiasta pystyy pääsemään hyvin erilaisiin lopputuloksiin, miksi monilla valmistajilla on useita eri fuzz-pedaaleja valikoimassaan. Soittajana fuzzeissa itseäni houkuttaa niiden soundin massiivisuus. Polkaisemalla fuzzin päälle voi biisin nopeasti nostaa energialataukseltaan aivan uudelle tasolle. Tavallaan päästä nollasta sataan hetkessä ja taas takaisin.”
Eero Koivisto:
“Oma musiikkimaku pohjautuu juurikin tuonne 60- ja 70-luvun aikakauteen ja EIKO-pedaalit mukailee vahvasti saman aikakauden laitteiden soundeja. Soittajana pidän juurikin rosoisemmasta ja raa’asta saundista. The Stoogesin Funhouse-lätty hyvänä esimerkkinä, pitää olla vähän vaarantunnetta myös saundissa! Toinen innoittaja on Neil Young ja se räjähtävä Tweed Deluxe-saundi. Fuzzien fiilis ja tatsi on täten merkittävässä osassa, mihin vaikuttaa suuresti fuzzin, muun laitteiston ja soittajan vuoropuhelu. Rakentajana tuo viimeisin tuo tosin haasteita, kun ei voi oikein tietää millä laitteilla asiakas pedaalia käyttää. Olenkin koittanut sisällyttää pedaaleihini hieman säätövaraa tätä silmällä pitäen, mutta menettämättä primitiivistä luonnetta kokonaan. Toisaalta on myös ollut inspiroivaa kuulla asiakkailta positiivista palautetta, vaikka kamat ovat olleet hyvinkin erilaisia.”
Antti Karttu:
“Monesti huomataan, kuinka eri soitin motivoi ja ohjaa soittamaan tietyllä tavalla. Hyvä fuzz voi samalla tavalla auttaa kanavoimaan tunteen ja luovuuden sekä parhaimmillaan reagoi itsessään soittimen tavoin. Tähän soittajan ja fuzzin väliseen alkukantaiseen sekä välillä arvaamattomaankin vuorovaikutukseen ei mallintavilla järjestelmillä ole toistaiseksi ollut tarjota korviketta.”
Janne Paasonen:
“Muusikkona fuzz-pedaalissa kiinnostaa sen tarjoama haaste ja seikkailu. Eritoten se mitä laitteita yhdistelemällä saa aikaiseksi. Etsin edelleen sitä täydellistä fuzz-soundia ja en väsy etsimiseen. Soittaminen ja rakentaminen kulkevat minulla käsi kädessä. Kiehtovaa on juuri se etsiminen eli itse matka.”
Eiko Electric Soundin kotipaikkakunta on Kiuruvesi, missä Eero Koivisto rakentaa omat fuzz-pedaalit. Osa efekteistä perustuu vanhoihin klassikkofuzzeihin, kun taas toiset pedaalit ovat Eiko Electric Soundin omaa käsialaa.
Eiko Electricin Harvest Drive on hyvin erikoinen fuzz-pedaali, koska se on mieto fuzz. Sanat “mieto” ja “fuzz” nähdään vain harvoin samassa lauseessa, mutta – riippuen käytetystä kitarasta – yksinään Harvest Drive pysyy käytännössä overdrive-tyylisissä sfääreissä.
Tämä on hybridifuzz, josta löytyy yksi germanium-transistori (OC141) ja yksi pii-pohjainen (BC107B). Efekti tarjoaa kolme säädintä – gain (särö), filter (tone) ja level (lähtötaso).
Eiko Electric Soundin Harvest Driven pääidea on, että pedaali toimii toisen säröpedaalin kanssa yhdessä niin, että se lisää tavallisen overdrive- tai distortion-pedaalin soundiin fuzz-tyylistä rosoisuutta ja “vaaran tunnetta”. Se on hyvin omintakeinen, mutta samalla todella toimiva ja tyylikäs ratkaisu moneen signaaliketjuun.
Supa Jen on Eiko Electricin versio legendaarisesta Marshall SupaFuzz -efektistä, joka taas perustui Tone Bender Mark II:een. Supa Jenin kytkentä perustuu kolmeen pii-transistoriin (SFT3XX), minkä ansiosta tästä fuzzista lähtee herkullisen saturoitu ja kompressoitu särösoundi.
Eikon Supa Jen -pedaalin ässä hihassa on pedaalin uumenista löytyvä vipukytkin, jonka ansiosta voi valita autenttisen ohuemman Marshall-fuzzin ja nykyaikaisempaan muhkeamman vaihtoehdon välillä.
Tamperelainen Häh Audio tarjoaa fuzz-pedaalien lisäksi myös boosteri- ja oktaaveri-pedaaleja, sekä mahdollisuuden tilata täysin omanlaisen custom-luomuksen. Häh Audion Jussa Palve ei rakenna vintage-uskollisia klooneja, vaan nykyaikaisia efektejä nykysoittajille.
Häh Audion Anti-Fuzz Ukraine Edition -pedaalissa yhdistyy laadukas särösoundi humanitaariseen apuun. Fuzzin myyntihinnasta menee 100 euroa YK:n alaiseen UN Women -järjestöön, joka tarjoaa perheille tärkeätä apua sodan runtelemassa Ukrainassa. Minusta tämä on erittäin hyvä idea.
Häh Anti-Fuzz perustuu Tone Bender Mark 1.5 -versioon, mutta kytkentä on tässä toteutettu hybridipiirillä, jossa on yksi BC161-niminen pii-transistori ja taas toinen New-old-stock (NOS) germanium-pohjainen vintage-transistori (AC128).
Häh Audion konsepti perustuu selvästi no-nonsense-ajatteluun – vaikka Anti-Fuzz pohjautuu vintage-efektiin, pedaalin ulkoinen toteutus on tyylikäs, mutta suoraviivainen.
Myös soundin näkökulmasta Häh Audion Anti-Fuzz on täysosuma. Pedaalin fuzz-soundi istuu mukavassa välimaastossa Mark I:n rajun ja kulmikkaan fuzzin ja Mark III:n kermaisen saturaation välillä.
Beacon-fuzzissaan Häh Audio tarjoaa oman näkemyksensä laadukkaasta pii-pohjaisesta fuzz-soundista isolla lähtötason boostilla höystettynä. Tässä nykyaikaisesti piirilevyllä toteutetussa efektissä pyörii kahdella NOS 2N1711 pii-transistoreilla toimiva säröpiiri.
Häh Audion Beacon reagoi todella hyvin kitaran volume-säätimen muutoksiin, jonka ansiosta saa loihdettua myös lähes puhtaita soundeja pedaalista. Toisaalta pedaalin omalla volume-säätimellä saa tarvittaessa vahvistimen kuin vahvistimen yliohjattua, vaikka pedaalin tuottama fuzzia olisi säädetty miedoksi. Tämä avaa oven jonka läpi voi astua laajalle gain-stacking temmellyskentälle.
Soundillisesti Häh Beacon tarjoaa hyvin onnistuneen tasapainon purevuuden ja kermaisuuden välillä.
Tampereelta kotoisin oleva Laundromat keskittyy nimenomaan fuzz-pedaaleihin. Antti Karttu on onnistunut luomaan omille pedaaleille erittäin tyylikästä vintage-vaikutteista ulkonäköä, joka ei kuitenkaan kopioi suoraan joku tiettyä klassikkoa.
Laundromatin Thunderbird MkII on firman uusintapainos legendaarisesta Sola Sound Tone Bender MkII -pedaalin “short board” versiosta, joka on rakennettu kolmella NOS Mullard OC75 -tyypin germanium-transistoreilla. Tästäkin fuzzista löytyy huippulaadukkaita osia ja näkee tekijän pikkutarkkaa työtä, josta aistii syvää rakkautta efektipedaalien tekemiseen.
Thunderbird MkII -fuzz tarjoa alkuperäisen klassikon tavoin kaksi säädintä – attack (särö) ja level (lähtötaso). Laundromatin tyylikäs kotelo vaikuttaa suorastaan pomminkestävältä.
Tämän Laundromat-fuzzin soundi on herkullisen kermainen ja saturoitu, mutta juuri oikealla määrällä purevuutta höystettynä.
Z-Bird on Laundromatin näkemys JHS:n (= brittifirma John Hornby Skewes, ei nykyinen JHS Pedals USA:sta) Zonk Machine -fuzzista. Suhteellisen harvinainen Zonk Machine oli jonkinlainen risteytys Maestro Fuzzista ja Tone Bender Mark I:stä, joka oli soundiltaan lähempänä Benderiä.
Z-Birdissä käytetään kolme NOS germanium-transistoria (OC42N, OC74 ja Texas Instruments). Komponenttien asetelma reikälevyllä on sekin tarkka kopio alkuperäisestä, jossa osa vastuksista, sekä piirin kaksi elektrolyyttikondensaattoria, on asennettu pystysuuntaan.
Soundillisesti Laundromat Z-Bird on kuin aavistuksen verran kohteliaampi versio Tone Bender Mk I -fuzzista. Mukana on samankaltainen geittaaminen nuottien välissä, mutta sointi on pikkasen täyteläisempi, eikä ihan niin raaka kuin ykkösversio-Bendereissä yleensä.
Janne Paasonen on Suomessa fuzz-pedaalien “grand old man”, vaikka ei olekaan vielä eläkeikäinen. Otsola-paja sijaitsee Espoossa, jossa pedaalit syntyvät Jannen omien mieltymyksien ja inspiraation mukana henkireikinä miehen päivätyön jälkeen. Haluaisin kiittää Jannea muutaman testikohteen vinkkauksesta tätä juttua varten.
Nimensä mukaisesti Otsola MkI on boutique-luokan kopio Tone Bender Mark I:stä. Fuzz-piirin sydämenä toimivat kolme germanium-transistoria – kaksi Valvo OC75 -tyyppiä, sekä yksi Texas Instruments 2G374. Otsola MkI:n kulmikas kotelo on tarkka kopio alkuperäisestä, samoin sen kultainen ja ruskea värimaailma.
Alkuperäisiä Mark I Bendereitä ovat harvoin myytävänä, ja niiden lähtöhinta on silloin jossain 7000 eurosta ylöspäin. Otsolan MkI tarjoaa siis upouuden fuzzin taatusti paremmalla työnjäljellä, mutta samalla soundilla huomattavan edullisemmin.
Otsola MkI -fuzz tarjoaa kaikki ne ominaisuudet ja soundilliset vivahteet, joita ykkös-Benderien fani etsii. Pureva perussoundi, joka geittaa vahvasti, ja joka tarjoaa suorastaan sylkeviä atakkeja. Jos etsii fuzz-pedaalista vaaran tunnetta ja villiä luonnetta, Otsolan MkI:stä sitä kyllä saa.
Otsola OP.3 on Janne Paasosen boutique-versio Tone Bender III/IV:stä. Kolmas- ja nelos-versioiden erot olivat IV-version alussa vain sen erimuotoinen kotelo, teknisesti ne olivat ensin samoja. Myöhemmin 1970-luvulla Tone Bender IV -fuzzeja tehtiin pii-transistoreilla ja hieman modifioidulla kytkennällä.
Otsola OP.3 on germanium-pohjainen fuzz, jossa on käytössä kolme Texas Instruments 2G377 -transistoria. Sisältä OP.3 näyttää käytännössä täysin samanlaiselta kuin alkuperäinen kolmannen ja neljännen sukupolven Bender, paitsi että työnjälki on siistimpi.
Tärkein parannus III/IV-Bendereissä oli tone-säätimen lisäys, joka toimii kääntöisesti kuin nykyaikaisissa efekteissä yleensä (kello seitsemän: kirkas soundi; kello viisi: tumma soundi), ja sitä löytyy myös OP.3-pedaalissa.
Saturaation ja perussoundin suhteen Otsolan OP.3 on samalla viivalla kuin esimerkiksi Eikon Supa Jen, mutta sävyn säätämisen mahdollisuus antaa soittajalle enemmän liikkumavaraa.
Kirjoittaja: Martin Berka
Martin Berka on kokenut pitkän linjan muusikko ja musiikkitoimittaja. Rockwayn blogista löydät muun muassa Berkan oppaita ja katsauksia klassikkosoittimista uusiin huippumusiikkitarvikkeisiin!
